Niistä vuosista tuntuu olevan iäisyys aikaa. Ihan kuin tuolloin elänyt ihminen en olisi minä lainkaan. Ostelin muotivaatteita, kasvovoiteita ja siemenillä koristeltuja salaatteja. Matkustelin, kävin kosmetologilla ja tienasin yli 3000 euroa kuussa. Säästöön ei jäänyt silti senttiäkään.
Nyt peilistä tuijottaa tyyppi, jonka tukkamalli on kasvanut armotta yli. Kulunut toppatakkini on viisitoista vuotta vanha. Reissaaminen ulkomaille vaatii vuosien säästöt. Tienaan kolmasosan siitä, mitä ennen.
Tässä uudessa elämässäni olen kaikin puolin eri ihminen. Ajattelen eri tavalla, elän eri tavalla, tunnen ja toimin eri tavalla. Näen ihmisiä, joita en entisessä elämässäni nähnyt. Teen asioita, joita ei olisi tullut mieleenikään tehdä, joita olisin päinvastoin katsonut pitkin nenänvarttani.
Ennen en olisi tonkinut kaupassa punalappuisten alennusleipien koria. Tai jättänyt vuosikausiksi ostamatta kotiin uutta liesituuletinta, koska ylimääräistä rahaa ei ole (liesituulettimeni rasvaritilä pysyy ylhäällä näppärän rautalankavirityksen avulla). Tai käyttänyt saksalaisen kauppaketjun naamarasvaa ja halpaa perheshampoota, josta parturini mukaan tulee ”taatusti hilsettä” (no eipä ole tullut).
Koska elämä mielletään nykyisin yhä vahvemmin yksilöllisiksi valinnoiksi, myös pienituloisuus ajatellaan helposti yksilön omaksi viaksi. Ne, joilla pyyhkii elämässä hyvin, eivät kerta kaikkiaan ymmärrä niitä, joilla ei pyyhi. Ollaan sitä mieltä, että jokaisella on Suomessa samat mahdollisuudet, ja hyvä elämä on vain itsestä kiinni.
Viime kädessä näin onkin. Teknisesti yhteiskunnassa kaikilla on mahdollisuus kouluttautua, työllistyä ja niin edelleen. Ihmisten kyvyt käyttää hyväksi näitä rakenteita ovat kuitenkin erilaiset.
Kun elämä on potkinut tarpeeksi lujaa takaraivoon, iskee ahdistus ja apatia. Päivä voi mennä pelkkään arkiseen selviytymiskamppailuun. Jos sen päälle vaaditaan vielä erityistä ”aktivoitumista”, kamelin selkä saattaa katketa.
Yhteiskunnan eriarvoistumista ja huono-osaisuutta laajasti tutkinut sosiologian professori Juho Saari puhuu siitä, miten pienituloisena elämän kaistaleveys kapenee.
Elämäni muuttui peruuttamattomasti neljätoista vuotta sitten. Repivän ja riitaisen kevään jälkeen muutimme puolisoni kanssa erilleen. Muutaman kuukauden kuluttua hän menehtyi rajussa liikenneonnettomuudessa.
Se oli kaiken kaikkiaan kammottava vuosi. Lapsemme olivat yksi- ja kolmevuotiaat. Niskassani painoi puolisoni kanssa aloitettu käräjäjuttu ostamastamme kosteusvaurioisesta asunnosta. Uhkana olivat kymmenien tuhansien eurojen maksut. Normaaliperusteinen leskeneläke evättiin, koska emme asuneet enää yhdessä.
Viimein tein sen, mikä tuossa tilanteessa tuntui ainoalta fiksulta ratkaisulta: muutin lapsuuskonnuilleni sukulaisten ja ystävieni lähelle. Toki samalla oli sanouduttava irti hyväpalkkaisesta työstä.
Kutistin elämämme minimiin. Onneksi lapseni saivat lainmukaista perhe-eläkettä. Sillä pärjäsi, jos tyytyi vähään. Ja minähän tyydyin.
Kävelimme lähiluonnossa ja metsäpoluilla. Lapset väsäsivät majoja ja puroja. Sadepäivinä he askartelivat laivoja pahvisista muuttolaatikoista ja piirsivät. Kuljimme kirppisvaatteissa, minä leikkasin kaikkien tukat. Toisinaan kävimme paikallisessa konditoriassa munkkipullalla ja pillimehulla. Iltaisin kirjoitin kirjaa ja kolumneja.
Oikeastaan kaiken pienuus tuntui tuolloin jopa terapeuttiselta. Elämän vaatimattomuus ja hiljaisuus, sen tapahtumattomuus, oli lohdullista kaiken melskeen ja riepotuksen jälkeen.
Tuossa paljaaksi riisutussa elämäntavassa oli jotakin olennaista, jopa tavoittelemisen arvoista. Kaiken lisäksi sain jopa rahaa säästöön.
Sittemmin lapset kasvoivat nuoriksi ja alkoivat harrastaa. Entinen elämämme kävi yhtä ahtaaksi kuin edellisen vuoden urheilutossut.
Nyt tossujen piti olla vieläpä tiettyä merkkiä. Yläkouluun saakka keplottelu kirppiskamoilla ja luontopolkulomilla onnistui vielä jotenkuten. Vuosi vuodelta harrastuskustannukset, vaatteiden ja ruoka-annosten koko kasvoivat (se appeen määrää on älytön, jonka kaksi teinipoikaa pistävät poskeensa). Mitä lähemmäs tätä päivää tullaan, sitä ahtaammaksi elämä on käynyt taloudellisesti.
On ristiriitaista, että silloin kun lapsi vie eniten rahaa, yhteiskunta lopettaa lapsilisien maksamisen. Kun nuoreni kesken toisen asteen opintojensa tulevat täysi-ikäisiksi, eläkeyhtiö lopettaa perhe-eläkkeiden täysimääräisen tilittämisen.
Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen mukaan teini-ikäinen kuluttaa reilut kaksi kertaa enemmän kuin alle kouluikäinen. Kohtuullisen elintason saadakseen 10- ja 13-vuotiaiden lasten yksinhuoltajaperhe tarvitsisi noin 2500 euroa kuussa.
Elämän vaatimattomuus oli lohdullista kaiken riepotuksen jälkeen.
Kaiken lisäksi nuorempi poikani harrastaa maastohiihtoa. Opetus- ja kulttuuriministeriön tekemän tutkimuksen mukaan lasten harrastusten hinnat ovat peräti kolminkertaistuneet viimeisen vuosikymmenen aikana, ja maastohiihto on yksi kalleimmista. Niinpä kaikki ylimääräinen raha perheessämme menee hiihtoon.
Totta kai harrastuksesta voisi nipistää, mutta se ei ole helppoa. Yritän mieluummin sinnitellä niin pitkään kuin nuorella riittää motivaatiota. Välillä toki tulee riitoja, koska kaikkine kuskauksineen ja suksivoiteluineen harrastus kuormittaa minua välillä näännyksiin asti.
Onneksi olen sentään ollut sen verran kaukaa viisas, että keksin aikoinani rahastoida puolison henkivakuutusrahat – tällaista säästöpossua ei jokaisella yksinhuoltajalla ole. Tuon pesämunan avulla pystyn juuri ja juuri elättämään pojat tuettomina vuosina, kunnes he (toivottavasti) saavat valkolakin päähänsä.
Kun ylioppilasruusut ovat lakastuneet ja samppanjapullot tyhjentyneet viimeistä pisaraa myöten, minun on myytävä yhteinen, vielä suurimmaksi osaksi pankin omistama kotimme ja muutettava yksin pieneen ja halpaan. Tuolloin taskuni ovat typösen tyhjät, mutta olenpahan antanut voitavani.
Kun rahatilanne ahdistaa liikaa, päästän parahduksen Facebookissa. Siihen suhtaudutaan suurimmaksi osaksi osaaottavasti, mutta on myös niitä, jotka vain ärsyyntyvät. Professori Saari tutki muutama vuosi sitten kollegoineen Suomi24-palstan neuvoja työttömille. Niissä toistui sama, ikikulu teema: työttömät olivat laiskoja loisia ja sossupummeja.
Palstalaisten mukaan työttömillä pitäisi teettää töitä, joita maailma on kuulemma pullollaan: risusavottaa sahalla ja kirveellä, ojien kaivuuta lapiolla ja niin edelleen.
Työt pitäisi vieläpä tehdä käsipelillä, mikä edelleen alleviivasi niiden rangaistusluonnetta. Ei siis tarvitse miettiä, mistä työttömien aktiivimallin poliittinen kannatus nousee. Yllättävän moni uskoo, että keppi tehoaa paremmin kuin porkkana ja että homman kuin homman pitäisi kelvata.
Harva tosin itse suostuisi tekemään työtä, joka ei vastaa omaa osaamista ja jolla ei tule edes kunnolla toimeen. Ei ole mitenkään helppo ryhtyä siivoojaksi tai puhelinmyyjäksi, jos taustalla on akateeminen koulutus ja hyväpalkkainen aiempi työ, kuten minulla. Monet tietenkin pitävät tämmöistä narinaa nirsoiluna.
Viime vuonna tehty matka sekoitti talouteni niin, että maksan sitä vieläkin.
Köyhät ja pienituloiset saavat myös roppakaupalla neuvoja, joiden mukaan heidän pitäisi esimerkiksi keittää kotimaisia juureksia, koska ne ovat halpoja ja terveellisiä.
Pienituloisen pitäisi luopua lemmikistä, harrastuksista, autosta ja televisiosta, opetella parsimaan sukkia ja ompelemaan, poimia syksyisin rouskuja, hankkia viljelypalsta ja polkupyörä.
Minua opastettiin, miten nuoreni voisivat ostaa haravan ja kolan ja kulkea naapurustossa kysymässä, tarvitsisiko joku haravointi- tai lumenluontiapua. Sillä tavoin nuoreni voisivat luoda ”omia verkostoja”, mikä voisi olla lähtölaukaus heidän työelämälleen.
En kiellä, olisin ylpeä, jos nuoristani olisi moiseen. Ja totta kai on pakko luopua, jos ei ole varaa.
Mutta olisiko muitakin tapoja auttaa ihmistä tulemaan itsenäisesti toimeen? Lopulta olisi tärkeintä, että ihminen saisi mielekästä työtä ja pystyisi työnsä avulla elättämään oman perheensä. Sen sijaan kehotetaan täyttämään päivä niksipirkkamaisilla säästövinkeillä, toisin sanoen olemaan tutkijoiden luonnehtima kunniallinen köyhä.
Haen herkeämättä vakituista työpaikkaa. Edustamallani luovalla alalla valtaosa töistä on alipalkattua, jopa palkatonta. Lupaukset ”tulevista mahdollisuuksista” ja ”uusista työtilaisuuksista” jäävät säännönmukaisesti toteutumatta. Ilmaistyön teettäjät saattavat nostaa tuhansien eurojen kuukausipalkkaa.
Monesti mietin, miten kuormittava tilanteemme vaikuttaa nuorteni tulevaisuuteen. Luottavatko he tarpeeksi omiin kykyihinsä? En kai siirrä pienituloisuuttani ylisukupolvisesti eteenpäin?
Saari on puhunut siitä, kuinka ihminen rakentaa statustaan positionaalisilla hyödykkeillä. Positionaalisuus tarkoittaa sitä, että jotakin seikkaa on niukalti ja niukkuuden tähden siitä tulee arvostettua.
Akateeminen koulutus on arvostettua, sillä korkeakouluun pääsee vain harva. Kalliit esineet ovat halutuimpia, koska kaikilla ei ole niihin varaa. Jälkimmäisillä monet pienituloiset yrittävät kompensoida heikkoa statustaan. Siksi hankitaan ylisuuri plasmateevee tai jättimäinen kaasugrilli, vaikka ei oikeasti olisi varaa.
Tähän minäkin olen aika ajoin sortunut. Olen muun muassa ostanut pojalleni uusia, kalliita suksia. Vuosi sitten kävimme pakettimatkalla etelässä, joka oli ihan älytön juttu. Se sekoitti talouteni niin perusteellisesti, että maksan sitä vieläkin.
Mitä jos nuoreni vaatimattoman taustansa vuoksi alkavat havitella materiaalista mammonaa, sellaista, mikä heiltä on tähän asti suurimmaksi osaksi puuttunut? Jo nyt tietyt statussymbolit tuntuvat olevan heille ihmeen tärkeitä – niin kuin se kuopuksen joululahjaksi saama merkkihuppari, jota hän on pitänyt koulussa siitä asti joka päivä.
Salaa toivon, jospa ne pienen elämämme alkuvuodet metsäpuroineen ja munkkirinkilöineen edustaisivat heille vielä jotakin arvokasta – jotakin, joka kaikessa koruttomuudessaan peittoaisivat tämän maailman pauhut.
Silloin tuntisin jollakin tasolla onnistuneeni.
