Kotivinkki

"On kestettävä alamäet, jotta voi nauttia ylämäistä" Neljä ihmistä kertoo, millaista on elää satavuotiaassa Suomessa

"On kestettävä alamäet, jotta voi nauttia ylämäistä" Neljä ihmistä kertoo, millaista on elää satavuotiaassa Suomessa

Luokanopettaja, ruhtinattaren pojantytär, startup-yrityksessä työskentelevä insinööri ja eläintensuojelija kertovat, mikä tekee elämästä enimmäkseen onnellista ja mitkä asiat ovat heille tärkeimpiä Suomessa.
Teksti Tiiu Kaitalo
Kuvat Tiiu Kaitalo
Mainos

Täällä ihminen on sitä, mitä sanoo olevansa"

Janne Louhu, 47, luokanopettaja, Lohja

”Parina viime vuotena luokanopettajan työhöni on tullut enemmän haasteita. Uusi opetussuunnitelma on lisännyt työtä ja säästötoimet vähentäneet oppitunteja ja kasvattaneet ryhmäkokoja. Lapsilla on entistä enemmän vaikeuksia hallita tunteitaan ja keskittyä. Työrauha on huonompi kuin ennen.

Suomi on aina ollut hyvän koulutuksen maa. Meillä on korkeasti koulutetut opettajat, jotka kehittävät osaamistaan ja joiden itsenäiseen tekemiseen voi luottaa.

Haluaisin pystyä keskittymään oppilaisiin enemmän. Hiljaiset, oppimisvaikeuksista kärsivät lapset jäävät helposti huomiotta. Se on harmi, sillä koulutus on tärkeää syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Perheitä pitäisi tukea enemmän, sillä kodin ongelmat heijastuvat lapsen arkeen koulussa. Luku- ja kirjoitustaidon kehitys lähtee kotoa. Oppivelvollisuutta ei silti saa aikaistaa. Lasten pitää saada leikkiä mahdollisimman pitkään.

Minulle ei juurikaan luettu kotona, mutta kuuntelin paljon äänikirjoja, kun äitini teki kotitöitä. Aku Ankan avulla opin lukemaan viisivuotiaana. Juoksin äidin luokse ja kysyin ”mikä sana”, ”mikä kirjain”, kunnes ei enää tarvinnut. Koulun ensimmäiset vuodet olivat minulle turhauttavia. Oppilaita ei silloin eriytetty tason mukaan, vaan kaikki kävivät samassa putkessa peruskoulun läpi.

Lukiossa lähdin vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin. Vuoden aikana opin pelaamaan amerikka-laista jalkapalloa ja tajusin, kuinka luotettavia suomalaiset jäykkyydestään huolimatta ovat. Täällä ihminen on sitä, mitä sanoo olevansa. Siihen voi luottaa edelleenkin.

Suomi on turvallinen maa, koska meillä on hyvä koulutus ja sosiaaliturva. Kääntöpuolena turvallisuus passivoi. Meillä on liikaa ihmisiä, jotka eivät välitä mistään. On myös kaadettu tapakulttuurien raja-aitoja: syömään voi mennä hattu päässä, jos äiti tai isä lupaa. Silti koulussa pitäisi kasvattaa hyvätapaisia lapsia.

Tavallisena arkipäivänä työni päättyy kolmeen mennessä. Sitten kiirehdin usein kokouksiin, olen muun muassa lautamiehenä Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa. Olen ollut mukana yli kahdessakymmenessä järjestö- ja luottamustehtävässä, mutta nyt olen karsinut niitä. Arvostan enemmän omaa aikaani. Parhaita hetkiä ovat ne, kun voin hengähtää tai vaikka pelata frisbeegolfia.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut tehdä elämässäni paljon työtä. Luokanopettajan opintoni jäivät hetkeksi tauolle, kun perustin media-alan yrityksen. Huomasin, kuinka vaikeaa yrittäminen oli. Tein paljon töitä, enkä pitänyt lomaa. Paloin loppuun. Siitä toipuminen kesti kauan, mutta en jäänyt tyhjän päälle. Palasin opiskelemaan ja perustin perheen.

Parisuhteemme ei kestänyt. Päätimme, ettei kahden poikamme tarvitse muuttaa joka viikko, vaan heillä on yksi oikea lapsuudenkoti. Olen asunut eron jälkeen kaksiossa kävelymatkan päässä poikieni koulusta, ja he ovat luonani muutamana päivänä joka viikko. Kun emme näe, soittelemme. Tuntuu hyvältä saada kertoa heille, että rakastan heitä.

Nyt, kun pojat ovat jo vähän isompia, kaipaan pikkuhiljaa muutosta. Olisi mukava jakaa arki jonkun kanssa ja hankkia koira.”

Tärkeintä Suomessa Luonto ja turvallisuus.

Tämä vaihtoon Talkoohenki ja yhteisöllisyys takaisin!

"Olen ylpeä venäläisistä sukujuuristani, mutta myös onnellinen siitä, että synnyin Suomessa"

Arja Tammipuu, 68, Varkaus ja Tuusniemi

”Kaivoin viimeiset porkkanat maasta kolme viikkoa sitten. Voi miten makeita ne olivat. Vaikka olen syntyisin kaupungista, olen aina ollut maalaistyttö.

Maalla nykyisen mieheni luona käymme kaupassa vain kerran viikossa. Olemme viljaa, sokeria, suolaa, kananmunia ja maitotuotteita lukuun ottamatta lähes omavaraisia.

On hienoa, että ihmiset ovat alkaneet harrastaa viljelyä myös kaupungissa. Omavaraisuus on tärkeää. Kun otan porkkanan maasta, tiedän, mitä siihen on laitettu. Pesen sen kraanan alla ja syön pois kuin herkun.

En koskaan tavannut isäni äitiä, sillä perhe ei silloin tiennyt, missä hän eli viimeiset vuotensa. Hän oli ruhtinatar, Venäjän aatelinen ja tsaarin sukua. Kun hän meni naimisiin Ukrainassa, juhlat kestivät viikon ja tienoon tiet oli vuorattu sokerilla. Perheellä oli suuret sokerijuurikasviljelmät. Ehkä olen perinyt sieltä rakkauden maaseutuun ja viljelyyn.

Suku menetti omaisuutensa vallankumouksen jälkeen. Tänä vuonna Venäjän vallankumouksesta on kulunut sata vuotta, silloin keisarikunta kaatui. Isäni ei koskaan puhunut meille venäjää, mutta vaikka en osaa kieltä, olen ylpeä sukujuuristani. Silti olen onnellinen siitä, että synnyin Suomessa.

Lapsena asuin äidin, isän ja kahden sisareni kanssa Tampereella pienessä hellahuoneistossa. Kotona tuoksui aina puhtaalle.

Muistan, kuinka sisään tuli kesy orava, joka piilotti sokerinpaloja hiuksiini. Minulla oli luonnonkihara tukka. Se suoristui kahdeksan vuotta sitten, kun se kasvoi takaisin ensimmäisten rajujen sytostaattihoitojeni jälkeen.

Olen aina ollut menevä. Kun olimme tyttäreni kanssa Helsingin konserttitalossa, tyttäreni nukahti kesken konsertin. Minua vähän nauratti. Täällä on paljon hienoa kulttuuria.

Taide on aina kiinnostanut minua. Hoitoalalla työskennellessäni työkaverit kehottivat minua hakemaan töitä piirtäjänä. Menin tapaamaan Tampellan piirtämön työnjohtajaa. Sinne ei päässyt töihin noin vain, joten tein töitä kangasvarastossa kaksi viikkoa, kunnes minut ylennettiin piirtämön harjoittelijaksi.

Kun menin naimisiin, sovimme, että hoitaisimme lapset kotona. Muutimme Tampereelta Savoon maalle.

Päivällä hoidin kanoja, hanhia, lampaita ja lapsia. Öisin piirsin puhtaaksi painofilmejä Tampellasta lähtiäislahjaksi saamallani valopöydällä. Kun tietokoneet tulivat, työni filmipiirtäjänä loppuivat, sillä uudet työvälineet olivat liian kalliita. Pidin hetken vanhojen vaatteiden liikettä. Sitten lähdin opiskelemaan entisöintiä ja verhoilua.

En olisi kertomassa tätä tarinaa ilman suomalaista terveydenhuoltoa. Olen sairastanut syöpää kahdeksan vuotta. Minua on hoidettu hyvin. Olen kiitollinen syöpäsairaalan hoitajien ja lääkäreiden ammattitaidosta ja empatiasta. Monien hoitojen jälkeen kaupunkikotini rappusissa henki meinaa pihistä. Mutta joka aamu keitän kaurapuuroa, eikä sienimetsässä oksat tunnu niin korkeilta.”

Tärkeintä Suomessa Turvallisuus, puhdas luonto ja ihmisten hyvinvointi.

Tämä vaihtoon Lapsiin kohdistuvien rikosten tuomioiden pitäisi olla kovempia. Toivoisin, että sivistyksestä huolehdittaisiin ja syrjäytymistä ehkäistäisiin paremmin.

"Olin onnekas, kun sain tietokoneen"

Kai Hannonen, 39, teknologiajohtaja, Helsinki

”Insinöörinä on hyvä asua Suomessa, sillä täällä on aina paljon teknistä tuotekehittelyä menossa.

Olin onnekas, kun äitini tajusi vuonna 1985, että tietokoneesta voisi olla minulle hyötyä tulevaisuudessa. Silloin sain ensimmäisen koneeni, joka oli Commodore 64. Olin toisella luokalla koulussa, ja asuimme pikkupaikkakunnalla Vihannissa.

Käytin konetta lähinnä pelaamiseen, mutta kokeilin myös ohjelmointia. Kopioin Bitti-lehdessä olleen koodin koneelle. En ymmärtänyt hommasta oikein mitään, ennen kuin yläasteella tietotekniikkaan sattui innostava opettaja, Seppo, joka osasi koodata.

Sen jälkeen, kun aloitin insinööriopinnot, olen koodannut lähes yötä päivää. Olen aina ollut kiinnostunut tekniikasta. Siihen liittyy ratkominen, ja se on matemaattisesti luovaa työtä. Minua kiinnosti jo varhain, että laitteelle saattoi koodata sielun, eli tavan toimia.

Arjessani ei tällä hetkellä paljon näy se, että olen kiinnostunut tekniikasta. Olen ollut niin keskittynyt perheeni uuden kodin laittoon. Ostimme viime keväänä asunnon, joka remontoitiin täysin. Tein suunnittelun tietokoneella: mietin maalit, verhot, lamput, listat ja sijoitin jopa taulut paikoilleen.

Vaimoni Nadian kanssa meillä on kaksi tytärtä, Sofia, 11, ja Noora, 6. Vanhemman tyttäreni kanssa olemme jo vähän harjoitelleet koodausta. Hän on kiinnostunut tekniikasta ja haluaisi oppia lisää. Oppi ei mene hukkaan, vaikka lapset haluaisivatkin isona tehdä jotain aivan muuta. Koodauksen osaajia tarvitaan Suomeen enemmän.

Silti en halua, että lapseni istuvat koneella kaikki illat. He saavat olla lapsia, leikkiä ja harrastaa monipuolisesti, taiteilla ja liikkua. Enemmän meillä vain hengaillaan ja laitetaan yhdessä ruokaa kuin istutaan koneella.

Kuusi vuotta sitten olin mukana pienellä osuudella Sofanatics-startupissa, joka lähti kansainväliseen nousukiitoon. Samaan aikaan kun toimistollamme kuvattiin lehteen kansikuvajuttua, olin Kätilöopistolla ja kuopukseni tuli maailmaan. Vaikka yritys eli kiihkeää nousun aikaa, pystyin pitämään isyyslomaa. Se oli työpaikalla itsestäänselvä juttu.

Hehkutuksista huolimatta olimme yrityksen kanssa edellä aikaamme, emmekä pystyneet jatkamaan. Rahat loppuivat. Teimme paljon töitä ja harmitti hirveästi, kun emme onnistuneet. On kestettävä alamäet, jotta voi nauttia ylämäistä.

Nyt työskentelen ja olen osakkaana Underhood -startupissa. Olen ollut luomassa palvelua, jolla seurataan ja analysoidaan yritysten näkyvyyttä. Ohjelma haistelee sosiaalista mediaa, rekisteröi tykkäykset ja pisteyttää yritykselle arvosanan. Viime keväänä ennustimme Saara Aallon menestyksen X-Factoryssa.

Olen aina ollut innostunut testaamaan uutta. Seuraan tekoälyn kehittymistä koko ajan. Tekniikka elää nopeasti, mutta kun pääset huipulle, siellä on aika helppoa olla. Pitää vain työskennellä koko ajan ja olla kiinnostunut uudesta.”

Tärkeintä Suomessa Tasa-arvo, luonto, sivistyneisyys ja demokraattisuus.

Tämä vaihtoon Työperäistä maahanmuuttoa pitäisi helpottaa. Meille tulee muuten tulevaisuudessa suuri pula kovista osaajista.

"Haluan työlläni vaikuttaa epäkohtiin"

Ane Lindén, 31, 3D-suunnittelija, Raisio

”Koti ja perhe ovat elämäni suola. Tapasin seitsemän vuotta sitten lasteni isän Jooan, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Muutaman kuukauden kuluttua odotin jo vauvaa.

Työskentelen perheyrityksessämme 3D-suunnittelijana. Tuomme maahan laattoja. Haaveilin lukion jälkeen eläinhoitolasta, mutta meninkin perheelleni töihin ajamaan trukkia. Sitten tuli 3D-mallinnus, ja jonkun piti opetella suunnittelemaan.

Oli iso järkytys koko perheelle, kun isäni kuoli yllättäen pari vuotta sitten. Aloin ottaa yrityksessä enemmän vastuuta, ja teen nyt myös asiakaspalvelua. Se on minulle haastavaa, sillä olen epäsosiaalinen introvertti. Onneksi sisarukseni ovat ulospäinsuuntautuneita ja ottavat päävastuun edustamisesta. Vaikka tämä työ ei ehkä ole ominta minua, on kiva työskennellä perheen kanssa.

Olisi mukava toimia sijais- tai tukiperheenä, kun omat lapset vähän vielä kasvavat. Vaikka Suomi on hyvinvointivaltio, meillä on paljon perheitä, joilla ei mene hyvin. Elämme yhteiskunnassa, jossa itsekkyydelle, kateudelle ja narsismille on liikaa tilaa. Onneksi meillä on myös paljon ihmisiä, jotka aidosti välittävät. Usein ne, jotka auttavat, ovat kiinnostuneita auttamaan monia.

Minulla on Suomeen ja suomalaisuuteen viha–rakkaus-suhde. En halua elää muualla, ja siksi omalla työlläni vaikutan epäkohtiin.

Seuraan lasten oikeuksista käytävää keskustelua ja esimerkiksi ”Isät lasten asialla” -järjestön toimintaa. Suomessa lasten oikeudet toteutuvat aika hyvin, mutta erotilanteissa pitäisi muistaa, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa.

Toivon, että voisin tehdä tulevaisuudessa vähemmän töitä tai vain etätöitä. Silloin voisin olla lasten kanssa kotona ja keskittyä vapaaehtoistyöhönkin.

Minua kiinnostaa lasten oikeuksien lisäksi eläinten hyvinvointi. Olen erityisen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että olen saanut kasvaa lapsuuteni eläinten parissa. Varhaisesta iästä asti olen ollut mukana eläinsuojelutoiminnassa ja antanut monille eläimille sijaiskodin. 19-vuotiaana hankin silloisen poikakaverin kanssa käärmeen ja kaksi hylättyä kissaa. Toinen niistä, Teppo, on minulla edelleen. Kasvissyöjä olen ollut 15-vuotiaasta asti.

Kun isäni kuoli, hankin akvaarion. Halusin harrastuksen, joka rauhoittaisi ja johon saatoin suunnata ajatuksiani.

Nyt kodissamme on useita akvaarioita. Haluan, että lapseni oppivat, kuinka eläinten kanssa ollaan ja miten merkityksellisiä ne ovat. Meillä on myös kolme kissaa, ja haaveilemme koirasta.

Olen perustanut Facebookiin akvaariokalojen rescue-ryhmän. Harrastus on mieheni kanssa yhteinen. Olen huolissani akvaariokalojen hyvinvoinnista. Kalat elävät usein ahtaissa altaissa tai ilman lajitovereita.

Haaveeni on, että voisin joskus olla luomassa Turun seudulle isoa, yleisölle avointa akvaariokeskusta. Sinne voisi sijoittaa kaloja, joille kotien akvaario-olosuhteet eivät riitä.”

Tärkeintä Suomessa Asioihin on mahdollista vaikuttaa.

Tämä vaihtoon Epäempaattisuus. Toivoisin, että ihmiset pystyisivät ymmärtämään toisen tilanteen paremmin.

Katso myös nämä

Täällä syntyivät rantamaisemat, pilvifantasiat ja auringonlaskut – Eero Järnefeltin koti Suviranta tarjosi taidemaalarille jatkuvasti uusia aiheita

Sibeliuksen unelmakoti Ainola oli aikaansa edellä

Onnea, itsenäinen minä! "Itsestään ja teoistaan vastuun ottava ihminen on vapaa, onnellinen ja helppo rakastaa"

Julkaistu: 5.12.2017
Katso myös nämä