Kotivinkki

Niina Repo-Koukin unelmatalon kaupoista tuli vuosien piina: ”Haaveidemme koti olikin painajainen”

Niina Repo-Koukin unelmatalon kaupoista tuli vuosien piina: ”Haaveidemme koti olikin painajainen”
Kirjailija Niina Repo-Kouki, 51, tunsi syyllisyyttä epäonnistuneiden talokauppojen jälkeen. Lopulta se sai hänet vastakkain vihan kanssa.
Julkaistu: 29.7.2022

En ole koskaan törmännyt vastaavaan, asianajaja sanoi.

Sanat tuntuivat hurjilta. Toisaalta tunsin helpotusta: en ollut vain kuvitellut ahdinkomme olevan poikkeuksellinen – se todella oli sitä.

Olimme mieheni Mikon kanssa ajautuneet taloriitaan ostettuamme vanhan omakotitalon. Unelmiemme koti, jossa ei pitänyt olla mitään vikaa tai erityistä remontoitavaa, paljastui katastrofiksi.

Aina kun korjasimme yhtä vikaa, löytyi uusi. Oli riskirakenteita, epäonnistuneita remontteja ja kostunut katto. Salaojat puuttuivat, minkä vuoksi yksi nurkka oli märkä. Remontoitavaa riitti lattiasta kattoon.

Tuntui, että syliimme kaatui koko ajan lisää korjattavaa eikä tilanteesta ollut ulospääsyä.

Niina Repo-Kouki työskentelee kirjailijana sekä kulttuurituottajana ja luovan kirjoittamisen opettajana Turun yliopistossa. ”Toivon, että voisin tulevaisuudessa kirjoittaa vieläkin enemmän.” Kahdeksas romaani Anteeksianto julkaistiin huhtikuussa 2022.

Kylläpä meillä kävi tuuri, ajattelin. Ihastuimme vanhaan turkulaiseen puutaloon reilut kymmenen vuotta sitten. Näimme myynti-ilmoituksen sosiaalisessa mediassa ja riensimme paikalle. Talo oli rakennettu vuonna 1928, mutta peruskorjattu 1980-luvulla.

Kaupat vaikuttivat täydellisiltä. Kyse oli paritalosta, jonka puolikas myytiin meille hyväkuntoisena. Emme ymmärtäneet kyseenalaistaa väitettä. Kaupoissa ei käytetty välittäjää, eli ostimme talon suoraan myyjältä.

Esittelyssä kuulimme, että pieni tahra katossa olisi likaa lasten leikeistä. Uskoimme selityksen. Maalasimme läiskän yli, mutta kuukausien kuluessa se puski takaisin ja laajeni. Kävi ilmi, että väli­katto oli märkä, koska se oli rakennettu liian piukkaan, ja keräsi kaiken kosteuden, sillä ilma ei päässyt kiertämään.

”Pelkäsin, että menetämme koko omaisuutemme.”

Mitä helvettiä? Miten tämä on mahdollista? Kun talon todellinen kunto alkoi selvitä, monenlaiset vihan ja hämmennyksen tunteet risteilivät mielessäni.

Itsesyytökset olivat valtavat. Miksi emme tutkituttaneet taloa tarkemmin ennen kauppoja? Minkä takia emme tehneet kuntokartoituksia silmäilyn sijaan? Ymmärsin, että olimme olleet liian hyvä­uskoisia.

Syyllisyyden tunne oli hirveä. Eniten pelkäsin, että menetämme koko omaisuutemme. Meidän tapauksessamme kyse ei ollut mittavasta varallisuudesta, mutta kuitenkin vuosien työllä tehdyistä tienesteistä. Nyt kaikki rahat uhkasivat valua loputtomiin korjaustöihin.

Tiesin, että tästä pitäisi päästä yli ja suunnitella elämää eteenpäin, mutta ajatus tuntui hyvin vaikealta. Tuntui, kuin olisin ollut jumissa jossakin tahmassa tai suossa. Rämpiä pitäisi johonkin suuntaan, mutta en tuntunut pääsevän lainkaan liikkeelle.

Pohdin keinoja, joilla selviäisimme. Miten olinkaan ollut niin tyhmä? Välillä syytin itseäni, sitten muita ja lopulta kohtaloakin. Huijatuksi tulemisen tunne tuntuu kauhealta.

”Ajattelin pitkään, että voitamme lakijutun, sillä kaikki oli näkökulmastamme selvää.”

Aluksi vaadimme talon myyjiltä korvauksia ja lopulta yritimme ratkaista pattitilanteen oikeudessa.

Ajattelin pitkään, että voitamme lakijutun, sillä kaikki oli näkökulmastamme selvää. Hiljalleen aloin ymmärtää, etteivät asiat mene niin. Ehkä vanhojen talojen hankkimiseen sisältyy olettamus, että ihminen ottaa riskin ostaessaan iäkkään rakennuksen. Matkan varrella ymmärsin, että ei kukaan välttämättä korvaa mitään.

Juridisesti kuvio oli kimurantti, koska osakeyhtiömuotoisen kotimme vastuuaika oli vain kaksi vuotta – ei viittä, kuten tavallisissa omakotitaloissa. Ilmiselvätkään virheet eivät olleet automaattisen vastuun piirissä, vaan kaikesta piti vääntää erikseen. Vastuuajan umpeutumisen takia oli meidän kontollamme todistaa, että talon virheet ovat olleet myyjien tiedossa.

Kävimme läpi lukemattomia dokumentteja, vanhoja laskuja ja selvityksiä ja haastattelimme naapureita sekä talossa remonttiarvioita tehneitä ihmisiä. Se oli hurja ja uuvuttava mylly, aivan kauhea soppa. Tuntui kuin satasen setelit olisivat lennelleet silmiemme edestä.

Kirjailija Niina Repo-Kouki ja hänen puolisonsa, ohjaaja ja näyttelijä Mikko Kouki asuvat Turussa. Pariskunnan 16-vuotias poika asuu kotona ja 24-vuotias esikoinen jo omillaan.

Kuin rikki revitty ruumis. Siltä talomme alakerta näytti, kun remontit olivat käynnissä. Kunnostimme talon katon ja kellarikerroksen rakenteet sekä kylpyhuoneen ja saunatilat. Rakensimme salaojat. Prosessia ei voinut lopettaa, vaikka mieluummin olisimme kadonneet Timbuktuun.

Remonttikaaoksen keskellä muutimme uuteen asuntoon. Sovimme mieheni kanssa, että lähdemme Venetsiaan, kun kaikki on ohi. Emme ole käyneet siellä vieläkään. Lomien ajaksi hankimme ylimääräisiä töitä.

Kun remontit oli saatu tehtyä, laitoimme talon myyntiin ja saimme sen kaupaksi. Ilo oli ylimmillään – selvisimme sittenkin. Mutta jo muutaman kuukauden kuluttua ostaja reklamoi. Hän vaati korvauk­sia tai kaupan purkua, koska oli taloon tyytymätön. Kaikki alkoi alusta. Tuntui, että painajaisemme ei lopu koskaan.

Tilanteen mutkistuessa vaihdoimme asianajajaa, ja asiat nytkähtivät eteenpäin. Silti riitelyä kesti yhteensä lähes neljän vuoden ajan.

Epäilen, ettei kukaan ole tällaisten pitkien prosessien jälkeen täysin tyytyväinen. Emme mielestäni saaneet kohtuullista hyvitystä kokemuksestamme. Riitely ei ole ihmisen elämää, ja erityisesti pitkittynyt eripura on inhottavaa. Kokemus oli äärimmäisen raskas.

”Sovimme mieheni kanssa, että lähdemme Venetsiaan, kun kaikki on ohi. Emme ole käyneet siellä vieläkään.”

Olen nuoresta lähtien käsitellyt asioita kirjoittamalla. Olen kirjoittanut romaaneja, joihin olen saanut usein inspiraation oikeista tapahtumista kuten rintasyövästäni, parisuhdekoukeroista ja läheisteni mielenterveysongelmista.

Kirjoittaminen merkitsee minulle perinpohjaista asioiden vatkaamista. Minulla on rikas mielikuvitus, joten lisään fiktiota teoksiini, joiden lähtökohta on hyvin usein todellinen ja elämääni liittyvä. Raskaiden asioiden käsittely tuntuu helpommalta, kun tarinat muuttuvat kuvitteellisiksi ja alkavat edetä omaan suuntaansa. Kirjoittajan käsissä rumastakin asiasta voi muodostua kaunista.

Jo varhaisessa vaiheessa kesken remonttikauheuksiemme tiesin, että minun täytyy kirjoittaa myös tästä. Kirjoittaminen helpotti. Kahdeksas romaanini Anteeksianto julkaistiin huhtikuussa.

Romaanin henkilöt ovat sepitettä, mutta talon käänteet totta. Teoksessa käsittelen tilannetta myös lapsen näkökulmasta – millaiseksi elämä muuttuu, kun äiti murehtii tällaisia asioita.

”Vihan tunne oli alussa kuin voimaa antava moottori, joka sai minut toimimaan ja puolustautumaan. Samalla se oli hyvin kuluttavaa.”

Omassa elämässäni kaksi lastamme, nyt 16- ja 24- vuotiaat poikamme, eivät onneksi kärsineet tilanteesta samaan tapaan kuin kirjani kuvitteellinen lapsi. Jos jossain onnistuimme, niin ainakin siinä, että taloriita ei langettanut synkkää varjoa heidän elämäänsä.

Romaanini keskiössä on päähenkilön, perheen naisen, voimakas viha. Päähenkilö ei ole minä, mutta voimakas vihan tunne on minullekin tullut erityisen tutuksi.

Vihan tunne oli alussa kuin voimaa antava moottori, joka sai minut toimimaan ja puolustautumaan. Samalla se oli hyvin kuluttavaa. Kirjoittaessani pohdin paljon pahan olemusta ja vihaa – voiko vihaa näyttää ja millä tavoin? Mitä ihmiselle tapahtuu, jos sen patoaa sisälleen? Romaanin kirjoittaminen oli tutkimusmatka tärkeisiin ja isoihin tunteisiin ja niiden oikeutukseen.

"Huomaan, että neljän vuoden tahmassa rämpiminen vaikeutti kykyyni luottaa ihmisiin."

Ajattelen, että olen nyt prosessoinut ja paketoinut sen kaiken vihan, joka hallitsi elämääni neljän vuoden ajan. Välillä mietin, raaskinko luopua vihan käsittelystä, sillä se oli seuralaiseni pitkään. Mutta varsinaista vihan tunnetta en ikävöi.

Minua kantoi koko ajan eteenpäin voimakas tunne siitä, että olimme oikeassa. Se leikkasi pois epätoivon pahimman kärjen. Nyt ajattelen, että selvisin.

En vielä tiedä, miten kokemani on vaikuttanut minuun. Uskon saaneeni jonkinlaisen trauman. Elin vuosien ajan kovassa stressissä ja käyn edelleen läpi tuntemuksiani. Asian käsittely fiktion kautta, pitkät kävelylenkit ja haaveet ulkomailla asumisesta jonakin päivänä auttavat minua katsomaan eteenpäin.

En olisi halunnut meidän joutuvan tähän tilanteeseen, mutta silti haluaisin voida sanoa, että opin tapahtuneesta jotakin. Nyt tiedän sen, että olen kykenevä toimimaan ja puolustamaan itseäni. En kaadu vastatuulissa, jotka ovat väistämättömiä.

Onneksemme perheemme ja avioliittomme voivat hyvin eikä tapahtunut vaikuttanut keskinäisiin suhteisiimme. Huumori koitui pelastuksekseni. Osasin myös nauraa järjettömille takaiskuille.

Huomaan, että neljän vuoden tahmassa rämpiminen vaikeutti kykyyni luottaa ihmisiin. Miten uskaltaisin enää koskaan tehdä isoja kauppoja?

Kirjani nimi on Anteeksianto. Siksi minulta kysytään usein, voinko antaa tapahtuneen anteeksi. En osaa antaa siihen vastausta. Minun täytyy pohtia asiaa vielä itsekseni. Haluaisin uskoa, että se olisi joskus mahdollista.

3 kommenttia