”Kaikki muut tuntuivat sopeutuvan toivottuun muottiin paitsi minä. Silti en löytänyt tietoa tai sanoja sille, kuka olin. Se aiheutti minussa voimakasta pahaa oloa ja ahdistusta. Kokemukseni erilaisuudesta oli vahva.

Ymmärrykseni siitä, että elin väärässä roolissa, tuli liukuvasti tajuntaani nuoruuteni aikana. Tieni mieheksi oli ajoittain kipeä ja vaikea. Korjausprosessin ansiosta olen nyt hengissä ja onnellinen.

Kasvoin pohjalaisessa pikkukaupungissa. Sain elää lapsuuttani vapaasti ilman, että perheessämme olisi tehty tarkkoja lokerointeja sukupuolien välillä – ei ollut tyttöjen tai poikien leikkejä vaan lasten touhuja. Sain olla sellainen kuin olin: ulospäinsuuntautunut ja iloinen. Piirtelin ja luin paljon.

Olen kuullut, että lapsuudessani oli hetkiä, jolloin puhuin itsestäni poikana. Saatoin esimerkiksi ihmetellä, miksi en saa kiroilla, kun muutkin pojat tekivät niin. En tiennyt olevani trans, mutta jokin osa minusta ymmärsi, mihin rooliin kuulun.

Tämä on tyypillistä trans­nuorille, mutta ei ehdotonta. Jotkut meistä ymmärtävät sukupuolensa taaperona, joillekin se valkenee vasta myöhemmin.

Yläkoulussa en voinut enää viettää samalla tavalla aikaa poikien kanssa, koska kaveriporukat muotoutuivat oletettujen sukupuolien mukaan. Jäin aika yksin ja eristäydyin. Erilaisuus ei ollut pienessä kaupungissa helppoa.

Jos minua kiusattiin tai pilkattiin, mollasin itseäni sitäkin enemmän. Se oli puolustusmekanismini. Keksin itsestäni vielä muiden kommentteja pahempia vitsejä ja nauroin kovaan ääneen. Se tyrehdytti kiusaamisen, mutta ei tehnyt nuoruudestani mukavaa.

Tämä käyttäytymismalli on seurannut minua tähänkin päivään. Ennemmin nauran konfliktitilanteessa kuin alan haastaa riitaa. Jos näen muita kohdeltavan väärin tai kuulen loukkaavaa puhetta, olen opetellut olemaan keventämättä. Se on vaatinut työtä, mutta nykyään olen parempi puuttumaan tilanteeseen.

Henkilö on trans silloin, kun hänen sukupuolensa ei vastaa sitä, mikä hänelle syntymässä määriteltiin. Transkokemus ei ole sairaus, joka pitää hoitaa tai parantaa. Se voi kuitenkin aiheuttaa sukupuoli­dysforiaa, eli voimakasta vääryyden tunnetta ja ahdistusta. Mahdolliset lääketieteelliset hoidot poistavat tätä ahdistusta ja mahdollistavat transihmisille onnellisen ja totuu­dellisen elämän.

Oli pelastukseni, että löysin ylä­aste­ikäisenä netin keskustelupalstoilta muita kaltaisiani nuoria, joiden kanssa pystyin puhumaan avoimesti. Joidenkin kanssa tapasimmekin. Ystävystyin erityisen vahvasti kahden ihmisen kanssa, joista toinen on tänä päivänä muun­sukupuolinen taiteilija.

Tapaamisten rohkaisemana muutin pois kotoa 15-vuotiaana, kun aloitin musiikkipainotteisen lukion Oulussa. Minusta tuntui kuin koko maailma olisi auennut. Ison kaupungin taidelukiossa kaikki saivat olla sellaisia kuin olivat, omilla tavoillaan jossakin marginaalissa.

Lukioaikoina sukupuoli-identiteettini oli vielä vaiheessa. Välillä eteeni tuli kuitenkin hetkiä, jolloin minun oletettiin olevan mies. Tuntemattomat saattoivat pojitella ravintolassa tai kadulla. Se tuntui valtavan hyvältä ja pelasti koko päivän. Tämä kertoo aika paljon: oma sukupuolirooli on tuskin aivan oikea, jos sen väärin tulkitseminen tuottaa valtavaa onnellisuutta.

Lukioaikana löysin teatterin. Koulussa treenattiin improa ja tehtiin musikaaleja, ja hakeuduin aina miesten rooleihin. Silti välttelin asian tietoista käsittelemistä, ja painoin identiteettiäni piiloon. Vasta lukion jälkeen kansanopiston taidelinjalla aloin ymmärtää, mistä oli kyse.

Kansanopisto oli turvallista, määritelmistä ja oletuksista vapaata aikaa. Löysin sanoja sille, kuka olin, ja ymmärsin, mitä kohti haluan kulkea. Opiskelun ohella olin jatkanut teatteriharrastusta, ja yhden esityksen aikana koin jotain todella voimakasta. Se oli väkevä ja yhtäkkinen psykofyysinen kokemus siitä, että olin siellä minne kuulun. Ymmärsin, että minun on tehtävä teatteria. Syksyllä 2009 aloitin musiikkiteatteriopinnot Lahden ammattikorkeakoulussa. Olin tuolloin 20-vuotias.

Musiikkiteatteri on kuitenkin vahvasti sukupuolittunut ala. Olin pakotettu käsittelemään ristiriitaani, sillä päivittäinen väärinsukupuolittaminen tuntui hirveältä. Vääryys ja ahdistus olivat koko ajan läsnä, ja tuntui, että valehtelen paitsi itselleni myös jokaiselle, jonka tunnen.

Silloin tiesin, että minun olisi päästävä korjausprosessiin. Minun tulisi elää miehen sosiaalisessa roolissa. Minua pidätteli kuitenkin pelko lauluääneni menettämisestä. Ilman sitä en voisi tehdä työtä jota rakastan.

Tuolloin asiasta ei ollut tarjolla juuri muuta tietoa kuin vertais­tuki­foorumeilta haravoituja kokemuksia transmiehiltä, jotka olivat korjausprosessin myötä menettäneet laulu­äänensä. Siksi yritin uskotella itselleni, että voisin elää kuten ennenkin – väärässä roolissa.

Mutta eihän kukaan sellaista kestä. Se oli elämäni synkin syksy. Iltaisin makasin yksiöni lattialla ja itkin.

Siihen aikaan tarinat transihmisistä olivat negatiivisia. Fiktiossa ja mediassa transihmisiä hakattiin, tapettiin, raiskattiin, hylättiin ja pilkattiin. Pelkäsin, että minulle kävisi samoin. Olin kuitenkin niin ahdistunut ja onneton, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa elää itselleni rehellisesti.

Joulukuussa 2009 menin transmiesten vertais­tuki­ryhmään Helsinkiin. Paikalla oli kymmenkunta transkundia. Nämä miehet olivat minulle esimerkki siitä, että kaikille ei käy huonosti. Heillä oli kaikilla arkensa, harrastuksensa, työnsä, rakkautensa ja unelmansa.

Sain rohkeuden lähteä prosessiin. Kerroin päätöksestäni läheisilleni, ja he kaikki suhtautuivat asiaan upeasti. Vanhempani eivät tienneet transihmisistä juuri mitään, mutta he käsittivät tilanteen: minulla oli hätä ja tiesin, mitä pitää tehdä. He iloitsivat siitä, että tiesin vihdoin, kuka olen. Sain kotoa kaiken tarvitsemani tuen.

Saan kiittää heitä paljosta. Transnuoren itsemurhariski on 11-kertainen, jos vanhemmat eivät tue häntä. Sellaista riskiä ei yhdenkään läheisen kannata ottaa.

Pian päätöksen jälkeen vaihdoin kutsumanimeni. Ensimmäisten kuukausien ajan sain korjata ihmisten puheita moneen kertaan, mutta olin koko ajan onnellisempi.

Transdiagnoosia edeltävä tutkimusprosessi on byrokraattinen ja vanhanaikainen ja mielestäni se sortaa ihmisoikeuksia monella tavalla. Tuoreen lakimuutoksen myötä sukupuolen juridinen vahvistaminen ei enää vaadi lääkärintodistusta tai lisääntymiskyvyttömyyttä, mutta hoitoja varten pitää edelleen kulkea saman esteradan yli.

Tutkimukseni veivät noin vuoden. Lääkärit ja psykologit sulkivat pois psyykkiset sairaudet ja varmistivat lukuisin testein ja keskusteluin, että tiedän mitä olen tekemässä ja jaksan käydä prosessin läpi.

Kun sain aloittaa hoidot keväällä 2011, olin vuorenvarma päätöksestäni. Samaan aikaan tuntui sairaalta, että olin joutunut vakuuttelemaan lukuisille lääketieteen ammattilaisille omaa itseäni ja identiteettiäni.

Muistan ikuisesti päivän, jona aloitin hoitoni. Saatuani puoltavan päätöksen olin päättänyt odottaa muutaman kuukauden, koska minulla oli koulussa konsertti. Tiesin, että hoitojen seurauksena äänestäni saattaisi tulla epävakaa, enkä pystyisi enää laulamaan samalla tavalla.

Ääneni muuttuikin, mutta maltillisesti treenaamalla opin uuden tekniikan. Pääsin esiintymään uudella äänelläni, joka tuntui nyt ensi kertaa omalta.

Vuonna 2012 olin 22-vuotias, kun sain miehen henkilötunnuksen ja hain Teatterikorkeakouluun. En halunnut raadin tietävän transtaustastani, jotta minun ei tarvitsisi pelätä sen vaikuttavan päätökseen. Pääsin sisään ensiyrittämällä.

Maailma on minulle nyt hyvin erilainen. Huomasin sen nopeasti, kun sosiaalinen roolini muuttui, ja minut alettiin kohdata miehenä.

Oleellisin muutos on tietysti siinä, että tulen kohdatuksi omana itsenäni. Saan toteuttaa ammatikseni suurinta intohimoani eli näyttelijäntyötä ja minulla on valtavasti rakastavia ihmisiä ympärilläni.

Samalla minulla on fyysistä ja sosiaalista tilaa enemmän kuin aikaisemmin. Huomasin silloin, että minut keskeytetään harvemmin ja vitseilleni nauretaan herkemmin, vaikka ihan samoja läppiä ne ovat kuin ennenkin.

Aiemmin seurassani ei käyty samalla tavalla keskusteluja, joissa miehet puhuvat naisista alentavasti. Yht­äkkiä jouduin kuulemaan sellaista puhetta.

Miehen roolissa maailma muuttui minulle turvallisemmaksi. Seksuaalisen väkivallan pelko katosi kokonaan. Yhtäkkiä minä olinkin se, jota joku saattaa pelätä pimeällä kadulla. Nyt minun ei enää tarvinnut pälyillä takanani kulkevaa miestä tai teeskennellä puhuvani puhelimessa kulkiessani illalla kotiin.

Se tuntui käsittämättömän epäreilulta ja sai minut ymmärtämään, että jos ihminen oletetaan naiseksi, hänen on erilaista kulkea maailmalla.

Näyttelijänopintojeni alussa ajattelin, etten halua koskaan puhua transtaustastani julkisesti. Tieni mieheksi olisi yksityisasia samalla tavalla kuin joku saattaa haluta pitää omana tietonaan sen, että on vaikkapa adoptoitu.

Ennen pitkää ajatukseni muuttui, olinhan valmistumassa julkiseen ammattiin. Minulle tarjottaisiin jalusta, jolla puhua. Ymmärsin vastuuni ja velvollisuuteni. Lukemattomat transihmiset ennen minua ovat asettaneet itsensä alttiiksi ja mahdollistaneet sen, että voin nyt olla tässä. Minua ennen ei ollut transtaustaista näyttelijää, joka olisi voinut kertoa kokemuksistaan.

Tein Kepeä elämäni -nimisen monologiesityksen, jossa käsittelin valoisaa suhdettani transihmisyyteen. Voi sanoa, että tulin siinä tavallaan julkisesti ulos kaapista, kun sain työssäni luontevasti puhua tästä osasta historiaani.

Olen esittänyt teosta lähes 60 kertaa ja vierailen sillä edelleen teattereissa ja oppilaitoksissa. Olen saanut käsittämättömän paljon rakkautta ja tukea sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti enkä ole menettänyt yhtäkään ihmissuhdetta. Olisinpa nuorempana tiennyt, että kaikki menee vielä paremmin kuin osasin edes toivoa.

Haluaisin valaa kärsivällisyyttä transnuoriin, jotka etsivät paikkaansa. Voisinpa antaa heille uskoa ja luottoa siihen, että maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ovat valmiina hyväksymään ja rakastamaan heitä sellaisina kuin ovat. Myös meidän tulee uskaltaa unelmoida.