Loppusyksyn aamu on kirpsakka ja kuulas. Musiikkipäiväkoti Onnimannin pihalla lapset ovat täydessä touhussa. Syntyy hiekkakakkuja, leikitään hippaa ja keinutaan. Kiljutaan ja nauretaan.
Pihan toisella laidalla, metallisen verkkoaidan takana, on hiljaista. Ikkunasta näkyvä liike paljastaa, että sielläkin ollaan paikalla. Tämän talon asukkaiden jalat eivät nouse enää juoksuun, mutta pian tullaan pihan poikki kylään päiväkotiin.
Täällä, Ahtialan kaupunginosassa Lahdessa, on kerätty pian vuoden ajan kokemuksia siitä, miten eri sukupolvet voivat tuoda toisilleen arjessa iloa ja hyötyä. Tammikuussa avattiin samalle tontille rakennetut talot, yksityinen päiväkoti Onnimanni ja hoivakoti Vallesmanni. Alusta asti tarkoituksena on ollut koota lapset ja vanhukset säännöllisesti yhteen.
Keskiviikosta on vakiintunut yhteinen laulupäivä. Tänään vuorossa on intiaanilauluja, ja päiväkodin valoisassa salissa lapset saavat päähänsä sulkakoristeet.
Naapurin hoivakodista lauluhetkeen saapuu kolme mummoa ohjaajansa kanssa. Askel on verkkainen, eikä vierailu onnistuisi, ellei tiloja olisi suunniteltu juuri tällaisia kohtaamisia varten. Rollaattorilla pääsee sujuvasti pitkin päiväkodin pihaa, eikä sillä kulkeminen tuota vaikeuksia väljissä sisätiloissakaan.
− Ihania lapsia, aivan ihania, ilahtuu Vallesmannin asukas Terttu Kirvesniemi istuessaan hänelle varattuun tuoliin.
Lapset vilkuttavat innokkaasti mummoille, ja ilo tarttuu nopeasti eläkeläisiin.
Musiikin voima on ihmeellinen. Pian pienimmätkin vipeltäjät löytävät paikkansa piirissä ja keskittyvät näyttelemään laulun tahdissa pupun korvia ja sateen ropinaa. Mummojen penkissä kuiskutellaan, osoitetaan silmät tuikkien lapsia ja rummutetaan mukana tahdissa.
− Kylläpä ovat iloisia, yhtään eivät huuda tai valita. Ja minuakin kädestä pitäen kuljettavat, Terttu ihastelee.
Muitakin mummoja hymyilyttää, vaikka sanat ovat jo paenneet mielestä.
Vastaavaa yhteistyötä tehdään myös muualla Suomessa, vaikka tarkkaa tietoa paikkojen lukumäärästä ei ole. Tampereen yliopiston opettaja Tuulikki Ukkonen-Mikkola perehtyi aiheeseen väitöskirjassaan, jossa käsiteltiin sukupolvien kohtaamista lasten ja vanhusten yhteisessä palvelukeskuksessa.
Tutkimuksen mukaan yhteistyö synnytti lasten ja vanhusten välille runsaasti sosiaalisia suhteita ja myös sanatonta viestintää. Yhteisöllisyydestä nauttivat kaikenikäiset.
− Yhteistoiminta vahvisti lasten itsetuntoa ja tuki sosiaalista kehitystä. Vanhukset puolestaan saivat elämäänsä sisältöä ja kokivat olevansa edelleen pystyviä ihmisiä.
Ukkonen-Mikkola pitää sukupolvien yhteiseloa hyvänä tapana opettaa lapsia hyväksymään erilaisuutta ja ihmisten moninaisuutta. Myös Vallesmannin vastaava ohjaaja Anu Pulkkinen uskoo, että esimerkiksi vanhusten käyttämiin rollaattoreihin ja pyörätuoleihin tottuminen vaikuttaa asenteisiin pitkälle tulevaisuuteen.
− Hoivakodin virikevälineet ovat sellaisia, että lapset ja vanhukset voivat käyttää niitä yhdessä. Lapsilla on niin hyvä mielikuvitus, että he keksivät vaikka mitä leikkejä, Anu Pulkkinen sanoo.
Eivätkä lapset hätkähdä vähästä. Osa vanhuksista on jo melko huonossa kunnossa, eivätkä he reagoi heti lasten läsnäoloon. Lapset aloittavat leikin omassa tahdissaan ja huomioivat eläkeläisiä sitten, kun nämä ovat siihen valmiita.
Hoivakodin asukkaista moni nauttii myös eloisien lasten tarkkailemisesta oman huoneensa ikkunasta käsin.
Päiväkodin johtaja Maisa Jokinen on ollut mukana yhteisen toiminnan suunnittelussa alusta alkaen ja pitää kokemusta ainutlaatuisena.
− Monet perheet asuvat kaukana juuriltaan. Kun isovanhemmat ovat etäällä, päiväkodin vieressä asuvat vanhukset ovat ihana juttu.
Yhteisiä puuhia toteutetaan resurssien ja ideoiden mukaan. Etukäteen ajateltiin, että päiväkoti voisi saada omia kummimummoja ja -vaareja, jotka osallistuisivat päivittäiseen toimintaan esimerkiksi lukemalla satuja tai pelaamalla lasten kanssa. Vanhusten vointi ei kuitenkaan ole tätä sallinut.
Monia asioita pystytään kuitenkin tekemään. Keväällä leivottiin ja pelattiin yhdessä. Pääsiäisenä istutettiin rairuohoa ja vappuna pidettiin juhlat. Jouluunkin valmistaudutaan yhdessä. Lisäksi tiedossa on ainakin itsenäisyyspäivän juhlat sekä 70-vuotissyntymäpäivät, joihin on kutsuttu mukaan päiväkodin lapset. Ohjelmassa on kaikille mieluinen taikuriesitys.
Kokemukset ovat olleet puolin ja toisin pelkästään positiivisia.
− Naapurin mummut ovat erilaisia leikkikavereita, kun ne ovat vanhoja. Olisi kiva juosta niiden kanssa ja olla piirileikkiä, mutta enimmäkseen ollaan laulettu, Kerttu, 4, arvioi.
Pienet veljekset, jotka eivät vielä oikein osaa puhua, tepsuttavat säännöllisesti pihalla istuskelevan mummon luo. Aikuisia naurattaa, kun kuulumisten vaihto sujuu siitä huolimatta molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä.
Päivän musiikkihetkessä ollaan edetty villiin intiaanihuutoon. Se sujuu yhtä hyvin yksivuotiaalta kuin yhdeksänkymppiseltäkin.
Lopuksi kaikkia naurattaa.
Tästä on kyse
• Lahden Ahtialaan avattiin tammikuussa yksityinen vanhusten hoivakoti. Pihapiiriin rakennettiin yhtä aikaa avattu musiikkipainotteinen päiväkoti. • Hoivakodissa on tällä hetkellä 24 vanhusta. Paikkoja on 30:lle. Päiväkoti Onnimannissa on noin 50 1−5-vuotiasta lasta. Lisäksi tiloissa toimii kaksi kertaa kuussa avoinna oleva perhekahvila. * Päivä- ja hoivakodit tekevät yhteistyötä myös muualla Suomessa. Esimerkiksi espoolaisessa Vindängenin koulussa ja päiväkodissa syödään samassa ruokalassa vanhainkodin kanssa. Porissa päiväkoti Taikurinhattu on liitetty yhdyskäytävällä vanhainkotiin ja päiväkeskus Himmeliin. Pieksämäellä on elämänkaarikampus, joka yhdistää eri-ikäiset ihmiset.
Päiväkoti Onnimannissa painotetaan musiikin merkitystä kasvatuksessa. Pienet intiaanilaulajat ovat muodostaneet yhdessä kanootin.
Päiväkodin tilat on suunniteltu siten, että niissä on helppo liikkua myös rollaattorilla. Lasten lisäksi kuvassa opiskelija Heini Räbinä, lastenhoitaja Asta Hartikainen ja lastentarhanopettaja Minna Hallman.
Päiväkodin johtaja Maisa Jokinen on ollut alusta asti suunnittelemassa yhteistyötä hoivakodin kanssa. Lauluhetkien lisäksi on leivottu ja askarreltu.
