Kotivinkki

"Muutin yksin saareen ja päästin irti" – Sari kaipasi elämäänsä lepoa, selkeyttä ja vapautta

"Muutin yksin saareen ja päästin irti" – Sari kaipasi elämäänsä lepoa, selkeyttä ja vapautta
Kun Sari Lapinleimu, 53, muutti pääkaupunkiseudulta Utön saarelle, hän luopui sekä turhista tavaroista että tutuista asetelmista. Oli aika kokeilla, miltä tuntuisi tehdä töitä elääkseen eikä elää tehdäkseen töitä.

Kuudet sakset, laatikon täydeltä leipä- ja lihaveitsiä. Jätesäkillinen kenkiä, käsipyyhkeitä pataljoonalle.

Muuttolaatikoiden ja -kassien sisältö muistutti erehdyttävästi runsaudensarven ja tarunomaisen Pandoran lippaan hybridiä: ehtymätöntä vaurauden lähdettä, josta ponnahteli esiin paitsi elämänlaatua kohentavia asioita, myös tarpeetonta tavaraa, josta olisi hankala päästä eroon.

Muutin keväällä Helsingistä Utöhön, Suomen eteläisimmälle asutulle saarelle. Vaikka muuttoa edelsi ankara karsiminen, uuteen kotiin ujuttautui yllättävän paljon turhuuksia.

Karsiminen oli osa järeää irtipäästämisprosessia. Tein sen myötä irtiottoa myös turvallisesta ympäristöstä, tutusta elämäntavasta sekä vuosikymmenten kuluessa vakiintuneista rooleista. Mitä minä olin ja halusin nyt?

Turhat purkinavaajat metallinkeräykseen, ylimääräiset sakset saaren koululle.
Villasukkia ei sen sijaan ole koskaan liikaa.

Karsimisen tarve ja sitä seurannut elämänmuutos käynnistyivät toden teolla vuoden 2019 lopulla, pari vuotta viisikymppisteni jälkeen. Takana oli muutama mielenkiintoinen ja opettavainen, mutta myös kuormittava vuosi. Tunnistin väsymyksen ja huomasin kaipaavani yksinoloa, lepoa, selkeyttä ja vapautta, mitä ikinä tämän olikaan määrä tarkoittaa.

Olin eronnut. Lapset olivat löytäneet omat polkunsa ja viiteryhmänsä ja ymmärsivät haluni muuttaa. Määräaikainen työni ja vuokrasopimukseni olivat päättymässä. Koira, joka oli kulkenut kanssani haastavat viime vuodet, oli siirtynyt vehreämmille metsästysmaille. Toistakymmentä vuotta palvellut autokin hajosi, ja päätin (vihdoin!) hankkiutua siitä eroon – huomatakseni, että tulin vallan hyvin toimeen ilmankin. Mikä irtipäästämisen ilotulitus!

Luopumalla tavaroista päästin irti tutusta elämäntavastani.

Lisäksi eläminen pääkaupunkiseudulla oli kallista. Valtavan iso osa yksinyrittäjän energiasta meni raha-asioiden miettimiseen. Työ ja asiakkaat olivat mieluisia, mutta kilpajuoksu kulujen kanssa oli alkanut turhauttaa ja uuvuttaa. Upottava suo, jolle ei näkynyt loppua – ja jossa ei tuntunut olevan enää mitään järkeä.

Mietin yhä useammin, miksi edes yritin ansaita enemmän pitääkseni kiinni vanhasta. Miksi en sen sijaan karsisi menojani? Kokeilisi, miltä tuntuisi tehdä töitä elääkseen eikä elää tehdäkseen töitä? Siirtyminen syrjempään ei olisi ongelma, koska voisin hyvin työskennellä pääosin etänä.

En tietenkään ollut pohdintojeni kanssa yksin. Loppuelämän ratkaisuja tuumailee tutkitusti yksi sun toinen keski-ikäinen nainen.

Pari- ja seksuaaliterapeutti Marjo Ehn tarkastelee ilmiötä elämänkaaripsykologia- ja parisuhdenäkökulmasta. Hänen mukaansa ihminen elää kolme parisuhdetta, jotka voivat toteutua yhtä hyvin yhden kumppanin kuin useampien eri kumppaneiden kanssa. Isoja ratkaisuja tehdään usein samalla, kun siirrytään seuraavaan vaiheeseen.

– Ensimmäinen vaihe on seksuaalinen, väkevästä rakastumisesta kumpuava parisuhde. Toiseen, yhteiskunnalliseen vaiheeseen liittyy perheen perustaminen, ja kolmannessa vaiheessa pohditaan, kenen kanssa halutaan elää ja kuolla, hän toteaa.

Myös vaihdevuosiin liittyvät hormonitoiminnan muutokset vahvistavat itsensä etsimisen ja vapauksien ottamisen eetosta. Tämä voi johtaa esimerkiksi uuden harrastuksen aloittamiseen tai vanhan elvyttämiseen, ammatinvaihtoon, eroon, uuteen rakkauteen – tai muuttoon.

En siis ollutkaan omia teitäni kulkeva individualisti vaan tyylipuhdas oppikirjaesimerkki. Olin siirtynyt kohtaan kolme lasten varttuessa ja avioliiton lähestyessä loppuaan – lukuisten samalle kymmenluvulle ehtineiden naisten tavoin.

Kuvittelin etukäteen muuttokuormani mahtuvan auton peräkärryyn, mutta se mahtui hädin tuskin tähän muuttoautoon.

Oman elämän tarkoituksen ja polun etsiminen on ollut viimeisinä vuosina niin intensiivistä, että se on käynyt melkeinpä työstä.

Minulle ajanjaksoon on mahtunut monenlaista reiki- ja henkisen kehityksen kursseista personal trainer- ja ravintovalmentajaopintoihin, ystävien kanssa käydyistä lukemattomista pohdinnoista puhumattakaan. Silti intuitiivinen päätös muuttaa pääkaupunkiseudulta pienelle saarelle löi monet ystävistäni ällikällä – ja tuli itsellenikin hienoisena yllätyksenä.

Näin jälkeenpäin ajatellen liike tuntuu kuitenkin loogiselta. Vapautuminen vanhasta ja avautuminen uudelle on aina hankalaa. Erityisen vaikeaa se on kuitenkin niissä tutuissa ympyröissä, joissa asetelmat ovat aikojen saatossa syntyneet ja vakiintuneet. Äidin ja kumppanin rooli, ystävän ja naapurin rooli, ammatillinen rooli... ne kaikki olivat ajautuneet tietynlaisille urille ja määrittivät minua paitsi muiden silmissä, myös omissani. Ja kun jokin määrittää, se ei vain mahdollista vaan myös rajoittaa.

Halusin siirtyä eteenpäin. Tahdoin tutustua kauan sitten unohtuneisiin puoliini ja löytää kenties jotakin ihan uutta. Tämä ei tarkoittanut siltojen polttamista ja vanhan hylkäämistä: tärkeät ihmiset ja eletty elämä ovat edelleen äärettömän arvokkaita ja onnekseni olemassa. Minä halusin ottaa etäisyyttä sekä henkisesti että fyysisesti.

Annoin itselleni armoa. Mitä sitten, jos mukaan lähtisi jotain ylimääräistä ja tarpeetonta?

Tajusin kyllä jo muuttoprojektia aloitellessani, että ison talon tyhjentäminen ja ulkosaaristoon siirtyminen olisi työlästä. En yllättynyt enkä edes rasittunut lukuisista kierrätyskeskuskäynneistä, Tori.fi-kaupittelusta tai tavaran tarjoamisesta asuinalueen Facebook-ryhmässä.

Luopumisen tuskaan en sen sijaan ollut osannut varautua. Kärvistelin ankarasti, kun päätin luopua isosta, rustiikkisesta ruokapöydästä. Samalla tuli hyvästeltyä lukuisat yhteiset ruokahetket perheen ja ystävien kesken. Sata vuotta vanhaan vaatekaappiin rakastuin aikanaan ensi silmäyksellä – enkä olisi millään halunnut luopua tästä vanhasta ja hyväntahtoisesta ystävästä.

Vanhemmilta perityn, huutokaupasta aikanaan hankitun pianon myyminen ei todellakaan ollut vaihtoehto; sitä ratkaisua olisin katunut koko loppuikäni. Onneksi pitkäaikaiselle perheenjäsenelle löytyi sijaiskoti lähisukulaisen olohuoneesta.

Mitä pienempiin asioihin siirryin, sitä työläämmäksi ja hankalammaksi valitseminen kävi. Valokuvat. Kirjeet. Maljakot. DVD:t, kirjat, ruokalehdet. Lasten kastekynttilät, äitivainaan rannekello, isävainaan seinäkello. Korut. Sakset. Lasipurkit. Ja niin edelleen.

Tunnustan julistaneeni, että tavaran arvo on yhtä kuin sen käyttöarvo – että se on merkityksellinen vain ollessaan tarvitsevan ja arvostavan ihmisen käytössä. Jouduin kuitenkin toteamaan, että kyse ei lopultakaan ollut pelkästä tavarasta.

– Ei ole, ei, toteaa myös ammattijärjestäjä, tietokirjailija, vuorovaikutusohjaaja ja filosofian tohtori Ilana Aalto.

– Tavara on paljon fyysistä itseään enemmän. Siihen kytkeytyy sekä statusta että vahvoja tunteita. Jos ei kytkeytyisi, karsimis- ja luopumisongelmaa ei olisi.

Edessä siintää aava meri. Täällä totisesti riittää tilaa isoillekin ajatuksille.

Kellon, auton ja kodin sisustuksen avulla kerrotaan esimerkiksi koulutuksesta, yhteiskuntaluokasta, sukupuolesta, ammatista ja arvomaailmasta. Tavaroilla liitytään joukkoon ja erotutaan samalla muista.

Esineisiin liittyy myös kiintymystä – joka on Aallon mukaan yksi sisäänrakennetuista ominaisuuksistamme ja lähtökohtaisesti hyvä asia. Ongelmaksi se muuttuu vasta, kun tavarapaljouden määrä karkaa käsistä ja aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin mielihyvää.

Joskus tavaraan liittyy rakkaita muistoja ja nostalgiaa, toisinaan velvollisuudentuntoakin.

– Jokin tavara on ehkä saatu lahjaksi omalta lapselta, äidiltä tai muulta tärkeältä ihmiseltä. Tai se auttaa meitä muistamaan ja kiinnittymään menneeseen. Tähän perustuvat esimerkiksi dementianuket, joiden on havaittu herättävän dementikoissa myönteisiä muistoja.

Tavarat voi nähdä myös taloudellisena resurssina ja niiden säästäminen varautumisena. Varautumisen vuoksi minäkin pakkasin matkaan useamman pressun, laatikollisen muistiinpanolehtiöitä, hyllykaupalla astioita sekä laatikollisen kenkiä, joita en ollut käyttänyt vuosikausiin.

Lopulta annoin itselleni armoa. Mitä sitten, jos mukaan lähtisi jotakin ylimääräistä, turhaa tai tarpeetonta? Kun en tiennyt, millaista elämä saaristossa tulisi olemaan ja mihin koronan kurittama maailma olisi menossa, en voinut aukottomasti tietää sitäkään, mitä tarvitsisin ja mitä en.

Oma sopivan pieni kotini tuntuu suorastaan ihmeeltä.

Karsimiskärvistelystä ja koronakurimuksesta huolimatta asettuminen Utöhön on sujunut varsin luontevasti. Olen tutustunut uuteen yhteisööni yksin, ilman vanhoja rooleja ja niiden tuomaa turvaa.

Muutto pääkaupunkiseudulta saareen juuri Uudenmaan sulkemisen ensimmäisenä päivänä oli kuumottavaa. Jännitin rajan yli pääsemistä, mutta ennen kaikkea saarelaisten suhtautumista. Pysyttelinkin kaksi ensimmäistä viikkoa vapaaehtoisessa karanteenissa, poissa kaupasta ja muiden ihmisten lähettyviltä. Lisäksi asuin nyt ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen yksin. Vaikka nautin tästä uudenlaisesta vapaudesta, olen saanut tutustua myös pitkästymisen ja yksinäisyyden tunteisiin.

Opettelen myös edelleen saaren tapoja. Mihin vien puutarhajätteet? Millä ranta-alueilla ei kannata liikkua lintujen pesimisaikana? Mihin soitan, jos sairastun tai loukkaan itseni vakavasti? Uudet naapurini ovat olleet ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, ja olen saanut apua aina, kun olen sitä tarvinnut.

Aloitin huhtikuussa myös osa-aikaisen työskentelyn saaren ihastuttavassa kaupassa. Tämä minulle uusi aluevaltaus on helpottanut kyläläistymistä: Handelissa kohdataan ja kerrotaan niin saaren kuin mantereenkin kuulumiset. Ehkä jonain päivänä uskallan avata suuni myös ruotsiksi.

Oma sopivan pieni kotini, jossa melkein kaikilla tavaroilla on selvä paikka ja perusteltu olemassaolon oikeutus, tuntuu suoranaiselta ihmeeltä. Ihmeellisiä ovat myös väljät ja osin jopa tyhjät hyllyt, joille en aio (enää koskaan!) kerätä mitään turhaa.

Punainen tupani. Uusi koti tuntui minusta heti omalta. Kodin väljät hyllyt tuntuvat ihmeeltä.

Juon iltapäiväkahvit terassilla merta katsellen ja onnekkuuttani hämmästellen. Kevät on kääntynyt kesäksi ja ilma lämmennyt; etelään päin aukeava piha on tyynellä ja aurinkoisella säällä suorastaan kuuma.

Pienestä talouspuutarhasta puskee edellisen asukkaan jäljiltä kaikenlaista jännittävää. Jännittäviä ajatuksia puskee myös mieleeni. Miten kauan mahdan viipyä Utössä? Onnistunko ansaitsemaan ja vakiinnuttamaan paikkani uudella kotisaarellani – ja jos onnistun, millainen roolini tulee olemaan? Millaisia asioita löydän itsestäni, miten mahdollisesti muutun? Ja vielä: ehdinköhän tässä elämässä oppia kalastamaan?

Matka taittuu kiireettä kohti omaa keskilinjaa, ja tunnen olevani täsmälleen oikeassa paikassa.

Julkaistu: 3.9.2020
4 kommenttia