Arvoitus: mikä on se paikka, jossa kohdataan ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, ja aina on ruuhkaa? Sehän on kylpyhuone, tuo arjen monitaso­risteys, joka voisi mieluusti olla sellainen, että se siivittää hyvään päivään ja yöhön.

Elämäni kylpyhuoneissa on ollut opiskelijavuosina muovimattoa ja valjua valkoisuutta. Ensimmäisessä perheasunnossa oli mauton, metallinhohtoinen kaakeliboordi, jonka maalasin useita kertoja kaakelimaalilla – kestävyydeltään vaihtelevalla lopputuloksella – ja inha oranssi lattialaatoitus, jonka vedin epätoivon hetkellä pikkuvessasta peittoon mustalla kontaktimuovilla.

Alkuun myös vaihdoin esikoisvauvan vaippoja pesukoneen päällä hoitoalustalla. Sitten sain tarpeekseni, että aina joku tökkii pesutilassa, enkä nyt tarkoita niitä lapsia.

Olen pulittanut sievoisia summia silkkisen mattaisista komposiittitasoista ja määrämittaan räätälöidyistä kaapistoista, mutta hinnan kirpaisun laannuttua en ole katunut kertaakaan. Näitä tehoneliöitä kun tarvitsee ihan joka päivä.

Taloa rakentaessa sain toteuttaa kylppärihaaveeni: Tarpeeksi peilikaappeja ja käytössä käteviä vetolaatikoita, jotta valtaosan arkiroinasta saa silmistä. Pehmeä, epäsuora valaistus, joka heijastuu kaltevan sormipaneelikaton kautta. Lvi-tekniikan koteloinnit piiloon ja samalla saa kivat tasot sampoille, saippuoille ja sommitelmille. Ja helppohoitoisuus! Jätin hyvästit saumojen kuuraukselle valitsemalla seiniin ja lattiaan yhtenäisen, harmaan mikrosementtipinnan. Viuhkalaattaa on vain tehosteena sampoohyllyn yllä. Tärkeimpiä toiveitani olivat silti kivimassa-amme, joka pitää veden lämpimänä pitkään, ja korkea ikkuna, jonka edessä kaartuu nyt upeasti iso kolibrikukka.

Taisin onnistua ihan hyvin, sillä ystäväni mielestä kotini ihanin tila on alakerran pikkukylppäri. Siellä on ruusukullanvärinen seinähana, pyöreä peili ja roosa malja-allas. Onneksi ylellinen loppusilaus ei maksa paljoa. Aisteja hellivät pehmeät vohvelipyyhkeet, kuivakukat keraamisessa vaasissa ja käsisaippuan laventelin tuoksu.