"Ranskaksi käytössäännöstö on ’savoir-vivre’ eli ’osata elää’. Siitä etiketissä on kysymys: ohjeista, jotka auttavat meitä sosiaalisissa tilanteissa. Etiketti auttaa meitä tutustumaan, seurustelemaan ja olemaan yhteydessä muiden ihmisten kanssa.

Kaikessa kanssakäymisessä tärkeintä on toisen ihmisen kunnioitus. Usein unohtuu, että myös lapsia pitää kunnioittaa. He katsovat mallia aikuisista ja oppivat sitä kautta huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja myötätuntoa.

Päiväkodit ja koulut tekevät loistavaa työtä tapakasvattajina. Toinen keskeinen käyttäytymiskoulu on perheen yhteinen ateriointi. Olen itsekin nähnyt, miten lapset nauttivat, kun kokoonnumme jouluisin yhteen perheen kanssa, katamme kauniisti ja lapset saavat miettiä, missä kukakin istuu.

Juhlia järjestäessä tärkeintä on saada kaikki tuntemaan itsensä tervetulleiksi niin, että toiset vieraat eivät ole parempia tai tärkeämpiä kuin toiset. Mannerheimillakin oli tapana huomioida kutsuilla jokainen vieraansa kysymyksellä tai tervehdyksellä, myös lapset ja nuoret.

Jos vieraana on epävarma, voi rauhassa seurata tilannetta ja katsella, miten näillä kutsuilla ja tässä perheessä toimitaan. Näissä asioissa pysymme oppilaina koko ikämme. Välillä teemme virheitä, mutta tottumuksen myötä etiketistä tulee luontevampaa ja vähemmän sääntöjen noudattamista.

Suomessa olemme arkoja sanomaan kohteliaisuuksia toisillemme. Pelkäämme ylisanoja ja liioittelua, vaikka kauniisti lausutut sanat ilahduttavat kaikkia. Minua ihmetyttää, miten miesten kohteliaisuus naisille koetaan usein negatiivisena ihan turhaan.

Monia käyttäytymissääntöjä pidetään nykyään vanhanaikaisina. Minä olen esimerkiksi oppinut, että mies ottaa hatun päästään hississä, jos läsnä on naisia. Aina silloin tällöin Stockmannin hissiin sattuu joku vanhempi rouva, joka rekisteröi eleeni ilahtuneena.”