Kotivinkki

”Maalaistalo Italiassa oli painajainen” – vuosia kestänyt täysremontti karisti Katarinan romanttiset kuvitelmat ulkomailla asumisesta

2


”Maalaistalo Italiassa oli painajainen” – vuosia kestänyt täysremontti karisti Katarinan romanttiset kuvitelmat ulkomailla asumisesta

Katarina West oli aina haaveillut maalaistalosta Italiassa. Remontti kesti neljä vuotta, ja nyt Katarinalla on unelmakotiinsa melkoinen viha-rakkaussuhde.
Teksti Katarina West
Kuvat Katarina West

Olen haaveillut maalla asumisesta niin kauan kuin muistan. Lapsena luin ponikirjoja, joissa päähenkilö muutti korjausta kaipaavaan maalaistaloon nummien toiselle puolen. Mielikuvissani unelmien kotiin kuului rivi mutaisia kumppareita eteisessä.

Oli luonnollista, että kun halusimme muuttaa italialaisen aviomieheni kanssa isompaan asuntoon, aloimme etsiä maalaistaloa kotikaupunkiamme Firenzeä ympäröivältä maaseudulta.

Samaan aikaan vanhempani olivat jääneet Suomessa eläkkeelle ja unelmoivat maalaistalosta Toscanassa, sellaisesta kuin Frances Mayesin kirjoissa. Projektit sulautuivat yhteen. Aloimme yhdessä etsiä koko perheelle paikkaa, jossa olisi kaksi rakennusta.

Kävimme katsomassa lähes viittäkymmentä maalaistaloa, ja melkein kaikissa oli jotakin vikaa. Joko taloa oli remontoitu huonosti tai siinä oli rakenteellisia ongelmia tai se oli liian suuri ja niin edelleen.

Kun ensimmäisen kerran astuimme tulevan kotitalomme pihaan Chiantissa, olimme pelkästään varovaisen ihastuneita.

Paikka oli kertakaikkinen paratiisi. Se toi mieleeni vanhan amerikkalaisen elokuvan, jossa Grace Kelly ajaa avoautolla Chiantin mutkittelevia maalaisteitä.

Kaikkialla kumpuili viininviljelmiä ja ikivihreitä oliivilehtoja, ja kukkulameri ulottui niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Oli vain vihreää ja sypressejä ja pilvetöntä taivasta eikä rumaa yksityiskohtaa missään, ei sisällä talossa eikä ulkona luonnossa.

Lisäksi taloon oli helppo kuvitella leikkiviä lapsia ja pitkiä italialaisia lounaita höyryävine pasta-annoksineen. Ja kuinka ollakaan, tällä kertaa ongelmia ei tullutkaan esille. Niinpä varovaisuus kasvoi innostukseksi, ja teimme talosta virallisen ostotarjouksen.

Ostoneuvottelut olivat pitkiä ja suomalaisen näkökulmasta käsittämättömän hitaita. Kauppasopimuksen sanamuotoja ja muita pieniä yksityiskohtia vatvottiin, ja tietenkin kaikki oli italialaisittain monisanaista ja vuolasta.

Italialainen aviomieheni hoiti ostajan roolin niin suvereenisti, että minä ja vanhempani saimme seurata ostoneuvottelunäytelmää ihmeissämme sivusta.

Suomalaiset eivät yleensä ole yhtä onnekkaassa asemassa. Kiinteistönvälittäjä Pauliina Heng on tehnyt asuntokauppoja Etelä-Euroopassa yli kymmenen vuotta. Hänen mukaansa kielimuuri on yleinen ostajien ongelma.

”Kaikki dokumentit ovat yleensä paikallisella kielellä. Erilaisten lupa-asioiden selvittelyyn voi kulua paljon enemmän aikaa kuin Suomessa. Siksi kaupanteko on hidasta.”

Suomalainen saattaa yllättyä siitäkin, ettei asunnosta ole saatavilla tarjousvaiheessa niin paljon tietoja kuin Suomessa yleensä.

”Esimerkiksi Ranskassa vasta esisopimuksen aikaan asunnosta saadaan faktaa paperilla.”

Unelmatalomme oli ostohetkellä täysin remonttikunnossa. Mitä enemmän remontintarvetta selviteltiin, sitä suuremmaksi se paisui.

Talo paljastui paljon oletettua iäkkäämmäksi: rakennuksen vanhimpien huoneiden perustukset olivat 1300-luvulta ja uudemmatkin osat 1800-luvulta. Lupia pienimpiinkin muutoksiin oli vaikea saada, ja aluksi pelkäsimme, että paikallinen museovirasto estäisi remontin kokonaan.

Mitä enemmän remontintarvetta selviteltiin, sitä isommaksi se paisui.

Talon iästä johtuen sen perusta ja seinät olivat oletettua hauraampia, ja niitä tuli vahvistaa hitaasti käsivoimin. Seinät, katto ja lattia revittiin auki ja kurottiin hitaasti takaisin yhteen. Tarkoitus oli säilyttää rakennuksen alkuperäinen kauneus ja luoda sellainen vaikutelma, ettei sitä olisi remontoitu lainkaan.

Työmiehiä ja asiantuntijoita meillä oli vaikka toisille jakaa. Silti aviomieheni vietti työmaalla reilusti aikaa ja seurasi miesten työtä lähes päivittäin. Italialaiset artesaanit ovat työstään ylpeitä ja tekevät remontin omien kriteeriensä mukaan, kuten itse parhaaksi näkevät.

Pääurakoitsijamme oli vanha, pitkän linjan rakennusmies, joka oli remontoinut monia historiallisia rakennuksia. Hän oli rakastunut taloomme.

Jokainen yksityiskohta oli tärkeä, ja usein urakoitsija, aviomieheni ja muut remonttiryhmän jäsenet seisoivat puhumassa vuolaasti pitkät pätkät jonkin yksityiskohdan toteuttamisesta.

Suomalaiseen suorasukaisuuteen tottuneelle intohimoisen pitkät keskustelut seinän värisävystä tai oven yksityiskohdasta tuntuivat eksoottisilta, ja seurasin niitä usein turhautuneena. Mikään ei kuitenkaan ole avannut silmiäni kauneudelle niin kuin nuo hiuksenhalkomiseksi yltäneet keskustelut.

Tämä oli remontin rankinta vaihetta, kun talo oli rakennustelineiden ympäröimä. Työporukkamme kuului miehiä monesta eri maasta, esimerkiksi Albaniasta ja Romaniasta.

Italia on arvaamaton maa. Meille sanottiin, että olisimme onnekkaita, jos remontti valmistuisi ilman että joutuisimme haastamaan ketään oikeuteen. Lienee siis silkkaa onnea, ettemme ajautuneet oikeusriitaan urakoitsijan, arkkitehdin tai insinöörin kanssa.

Varsinkin loppuvaiheessa remontti oli kuitenkin varsinaista draamaa. Usein tuntui työläämmältä estää työryhmää riitelemästä kuin remontoida taloa itse: jokaisella tekijällä oli tarkka näkemys siitä, kuinka remontin yksityiskohdat pitäisi toteuttaa.

Talon teknisistä rakenteista vastaava insinööri oli tyylikäs firenzeläismies, jolla oli mittava kokoelma hienoja nahkakenkiä. Ehkä siksi häntä ei yleensä näkynytkään remonttipaikan mutaliejussa kenkiänsä likaamassa.

Jossakin vaiheessa välimme insinööriin tulehtuivat niin, että remontin loputtua hänen nimeään ei enää sanottu ääneen. Sitä välteltiin kuin Voldemortia Harry Potter -kirjoissa.

Nyt 15 vuoden jälkeen minulla on unelmakotiimme viha-rakkaussuhde.

Jos kielimuuri on kodin ostamisessa monelle suomalaiselle ongelma, remontti vasta haaste onkin. Harva puhuu niin hyvin uuden kotimaansa kieltä, että ymmärtäisi remontin teknisiä termejä. Vielä harvempi työmies puhuu englantia, sanoo kiinteistönvälittäjä Pauliina Heng.

Toinen haasteista on aika: saattaa kestää kauan ennen kuin hyvällä ammattilaisella on aikaa. Harva suomalainen omistaja pystyy seuraamaan remontin kulkua työmaalla, joten hänen täytyy löytää myös hyvä valvoja.

Monen suomalaisen unelma tyssääkin siihen, että asunnosta haaveileva kokee asuntokaupan tai remontin työlääksi, koska hommat eivät toimi samalla tavalla kuin Suomessa.

Myös raha ja ajanpuute ovat yleisiä syitä siihen, että unelmakoti ulkomailla jää unelmaksi.

Meidän remonttimme kesti lopulta neljä vuotta. Jossain vaiheessa tuntui, ettei se lopu koskaan ja että asumme lopun elämäämme tulitikkulaatikon kokoisessa asunnossamme Firenzessä. Remonttibudjetti paisui niin paljon, että lopulta remontti maksoi enemmän kuin talo.

Arki unelmakodissamme alkoi vihdoin vuonna 2004 ja oli ensin varsinaista vuoristorataa. Ympäristön kauneus huikaisi niin että kauppaan ajaessa pysähdyin tien varteen ihmettelemään, onko tämä tosiaankin uusi kotimaisemani.

Kahdelle kaupunkilaiselle maalaiselämä oli tuntematon käsite. Siksi ensimmäisen kesämyrskyn aikaan katsoimme neuvottomina, kun sade norui ikkunanpielistä sisään ja puutarhatuolit kieppuivat ulkona tuulessa.

Toscanassakin saattaa talvella sataa lunta. Ja kun lunta sataa, mikään ei pelaa. Sen opimme kantapään kautta.

Syysillat olivat savuisia, koska kumpikaan meistä ei osannut sytyttää takkaa, ja kylmiä, koska sisään tulleen savun takia jouduimme avaamaan kaikki ikkunat ja ovet. Ja vaikka talvella lämpötila ei noussut talo sisällä yli kuudentoista asteen, lämmityslaskut olivat päätähuimaavia. Niillä rahoilla olisimme päässeet viikoksi tropiikin aurinkoon.

Kun ensimmäisenä talvena satoi lunta, sähköt menivät poikki ja vesipumppu lakkasi toimimasta. Sitten sulatimme lunta kaasuhellalla, jotta saimme pesuvettä.

Ne olivat hetkiä, jolloin oli pakko myöntää, että olin romantisoinut maalaiselämää Toscanassa roppakaupalla. En ollut koskaan kuvitellut sen olevan niin hankalaa.

Vanhempani viettivät osan vuodesta talomme viereisessä sivurakennuksessa, ja heidän oleskelunsa olivat vuoden huippukohtia. Heidän lähtöpäivänsä olivat minulle vaikeita.

Minä keittiössämme. Remontin tässä vaiheessa ei yleensä hymyilyttänyt, kun kaikki oli revitty auki, ja työt etenivät tuskallisen hitaasti.

Kun saimme vauvan, kaikki muuttui mutkikkaammaksi. Maalla asumisesta rapisi viimeinenkin romantiikan hiven.

Lapsemme syntyi keskosena, ja hän oli todella herkkä kylmälle. Talvella haaveilin kuusitoista-asteisessa maalaistalossamme pienestä kaupunkiyksiöstä, jossa olisi keskuslämmitys ja hyvin eristetyt ikkunat.

Elämä sairastelevan lapsen kanssa tuntui yksinäisemmältä kuin koskaan, varsinkin kun emme yrityksistä huolimatta onnistuneet tutustumaan tienoon perheisiin. Tämä oli minulle pettymys. Kaipasin äitiystäviä itselleni ja leikkikavereita lapselleni.

Poikamme kasvaessa tilanne helpotti. Lapsi sai ystäviä samalta koululuokalta ja me kuljetimme häntä kuin taksikuskit ystävien luokse Firenzen keskustaan.

Kylällä opimme jonottamaan lihakaupalla kuin paikalliset. Siellä kauppias leikkaa lihaa verkkaisasti ja tietää aina kylän parhaimmat juorut.

Nyt, melkein viidentoista maaseutuvuoden jälkeen, voin sanoa, että minulla on unelmakotiimme melkoinen viha-rakkaussuhde. Paikka on aivan yhtä kaunis kuin sen ensimmäisen kerran nähdessäni, mutta mikään ei vaadi niin paljon huolenpitoa, huolta ja rahaa kuin iso maalaistalo.

En silti voi kuvitella asuvani missään muualla. Ainakaan lähitulevaisuudessa. Kahdeksankymppisenä en varmaan enää jaksa kantaa polttopuita.

Vanhempani, aviomieheni ja minä skoolaamassa työprojektin etenemistä juuri valmistuneessa kellarissa.
Julkaistu: 25.1.2019