Jäin leskeksi seitsemän vuotta sitten, kun mieheni kuoli työtapaturmassa. Olin 26-vuotias ja äitiyslomalla seitsemän kuukauden ikäisen esikoisen kanssa. Asuimme suuressa kolmikerroksisessa omakotitalossa, jonka olimme ostaneet puolitoista vuotta aiemmin. Talo oli ensimmäinen oma kotini, ja siitä oli tullut minulle rakas.

Olin sokissa menetettyäni mieheni, ja surun keskellä minun oli huolehdittava niin hautajais­järjestelyistä kuin toimeentulosta. Elämä oli utuista, yritin selvitä päivistä vauvan kanssa.

En onneksi jäänyt yksin. Ystäväni vastasivat avunpyyntööni ja pitivät minusta huolta. Sain syödä joka päivä jonkun toisen tekemän lämpimän aterian. Naapurit ja muut tutut kysyivät jatkuvasti, mitä he voisivat tehdä auttaakseen minua. Joku leikkasi pensasaitamme, toiset tulivat kanssani hoitamaan asioita. Yhdelle työkaverille sain itkeä kaksi tuntia puhelimessa. Hän ei sanonut mitään, oli vain läsnä ja kuunteli, kun itkin.

Uskon siihen, että jos kertoo läheisilleen tarvitsevansa jotain, niin aina löytyy joku, joka tulee apuun.

En ehtinyt miettiä, mitä kodillemme tapahtuisi, mutta muistan ajatelleeni, että saatan joutua luopumaan myös siitä. Ehkä minulla ei olisi enää varaa asua tässä. Se ajatus tuntui raskaalta.

Sitten eräs naapuri ehdotti minulle vuokralaisten ottamista. Näin voisin pitää talon ja miettiä rauhassa, mitä teen sen kanssa. Se vaikutti järkevältä ratkaisulta. Päätin ottaa vuokralaisia ainakin siksi aikaa, kunnes saisin elämäni taas rullaamaan. Moni läheinen piti päätöstäni hulluna: he eivät voisi ikinä päästää vieraita ihmisiä asumaan kotiinsa.

Kotini on yli 160-neliöinen sokkeloinen rintamamiestalo, jossa on kolme kerrosta. Ymmärsin, että se olisi ihanteellinen – kotoa löytyy yksityisyyttä ja suljettavia ovia. Päädyin vuokraamaan kolmea huonetta yläkerrasta.

Ensimmäinen vuokralainen muutti meille kuukausi mieheni kuoleman jälkeen. Pian sen jälkeen vuokralaisia tuli kaksi lisää. Yllätyin, miten helppoa oli löytää asukkaat. Laitoin ilmoituksen sosiaaliseen mediaan ja netin kauppapaikalle, ja sain todella paljon hakemuksia. Ehkä se kertoo siitä, että moni ei haluaisi asua yksin.

Tapasin kaikki vuokralaiset ennen muuttoa. Pidin tytärtäni Minniä mukana tapaamisissa, sillä uskon, että lapset aistivat hyvin ihmisiä. Jos Minni oli tilanteessa luontevasti, ajattelin, että edessämme istui lämmin­henkinen ihminen. Jotkut pelästyivät vauvaa ja totesivat heti, ettei lapsiperheeseen muuttaminen ole heidän juttunsa. Toisten mielestä olisi ollut ihanaa päästä asumaan pienen lapsen kanssa ennen oman perheen perustamista.

Ymmärsin nopeasti, että isoon taloon mahtuu lisää väkeä. Ajatus muiden ihmisten läsnäolosta tuntui hyvältä.

Nuorena leskenä sain outolinnun leiman, ja kavereiden oli vaikea suhtautua minuun. Tuli tunne, etten kuulu enää mihinkään.

Tuohon aikaan vain muutamilla ystävilläni oli lapsia. Lapset yhdistivät meitä, kun taas miehen menettäminen erotti. Muut eivät tienneet, miten olisivat puhuneet minulle. Sinkut ja lapsettomat kaverit eivät ymmärtäneet, että minulla on vauva, enkä voi hukuttaa suruani liehumalla kaupungilla.

Kotona vuokralaisten kanssa etsimme kaikki paikkaamme uudessa tilanteessa ensimmäisten kuukausien ajan. En ajatellut, että minun pitäisi tutustua heihin. He vain asuivat saman katon alla, mutta elivät omaa elämäänsä. Yläkerrassa asuvat vuokralaiset varoivat tulemasta alakertaan ja viettämästä aikaa kanssani. Kai se oli jonkinlaista hienotunteisuutta ja pelkoa siitä, miten tilanteessa kuuluu olla. Hitaasti suhteemme alkoi muuttua läheisemmäksi.

Sosiaalisena ihmisenä kaipasin seuraa ja juttu­kavereita. Vuokralaisten ansiosta minun ei tarvinnut olla yksin. He antoivat paitsi taloudellista turvaa, myös kaivattua seuraa. Välillä minulle riitti, että tiesi talossa olevan muitakin, vaikka en nähnyt ketään moneen päivään.

Ensimmäisten vuokralaisten kanssa suhteemme syveni ystävyydeksi. Kävimme paljon hyviä keskusteluja ja laitoimme yhdessä ruokaa, saunoimme ja retkeilimme. Moni nuori vuokralainen oli muuttanut pois lapsuudenkodistaan, ja meidän kotimme oli heille ensimmäinen oma asunto. Heille oli turvallisempaa asua perheen kanssa, ja minusta tuli jonkinlainen äitihahmo. Huolehdin, että heillä on kaikki hyvin ja kyselin kuulumisia. Ilmoitimme puolin ja toisin, missä olemme ja milloin tulemme kotiin. Emme olleet tilivelvollisia toisillemme, mutta oli kivaa huolehtia ja tietää, että joku odotti.

Minulle oli tärkeää, että kotona oli joku, joka ei oikeastaan tuntenut minua eikä surkutellut tilannettani, mutta kysyi, mitä minulle kuuluu. Sain kertoa surkeasta päivästäni, kun kävin valitsemassa arkkua, tai kun tuntui muuten vain kurjalta.

Pienen lapsen kanssa eläessä surun käsittely oli erilaista. Vaikka menetys oli suuri, elämän alussa oleva ihminen toi minulle iloa koko ajan.

Nyt, lähes seitsemän vuotta myöhemmin, perheeni on kasvanut uudella puolisolla, bonusteinillä ja kohta kaksivuotiailla kaksosilla.

Vuokralaisia meillä on edelleen. Laskimme mieheni Veikon kanssa, että yläkerran huoneet jäisivät ilman heitä vähälle käytölle. Veikon poika Taavi, 14, asuu meillä viikonloppuisin. Hänellä on oma huone kellarikerroksessa, ja pienemmät lapset viihtyvät vielä hyvin meidän kanssamme keski­kerroksessa. Kaksoset Moona ja Vertti nukkuvat meidän huoneessamme, eikä ekaluokkalainen Minnikään kaipaa vielä omaa tilaa.

Vaikka kodin kulut jakaakin nyt kaksi aikuista, vuokraus­toiminta tuo meille hyvää lisätuloa. Olen kiitollinen myös seurasta, kun olen kaksosten kanssa paljon kotona.

Vuokralaisia on ollut tähän mennessä yhteensä seitsemäntoista. Osa on ollut pitkään, osa vain muutaman kuukauden esimerkiksi etsiessään omistusasuntoa tai olleessaan remonttia paossa. Meillä on asunut myös vaihto-oppilaita.

Toista yläkerran huonettamme vuokrasimme ennen korona-aikaa Airbnb:n kautta, mikä toi taloon paljon vaihtuvia vieraita eri puolilta maailmaa. Se toimi hyvin, mutta oli myös jännittävää, sillä emme voineet tavata ihmisiä etukäteen. Oli vain otettava heidät vastaan ja toivottava parasta.

Kun lisäsin ilmoitukseen, että kyseessä on lapsiperhe, vieraita alkoi tulla etenkin Aasiasta. Se oli ihanaa, vaikka meillä ei usein ollut yhteistä kieltä. He olivat todella kohteliaita ja pyysivät päästä kanssamme olohuoneeseen. Siellä he vain istuivat ja katsoivat sekasortoista lapsiperhe-elämäämme.

Muu perhe on sopeutunut vuokralaisiin. Introvertille miehelleni vuokralaiset olivat suurin mullistus, mutta hänkin tottui nopeasti. Kaksoset Moona ja Vertti hakeutuvat luontevasti vuokralaisten syliin, ja Minni on elänyt heidän kanssaan lähes koko ikänsä. Hänelle he ovat osa perhettä. Pienempänä hän piirsi perhekuviin aina mukaan myös vuokralaiset. Nykyään hän suhtautuu vuokralaisiin mutkattomasti: he ovat tässä jonkin aikaa ja sitten lähtevät. Joitakin ihmisiä hän jää kaipaamaan. Silloin katselemme kuvia yhteisistä hetkistä. Minni muistaa vuokralaiset myös tavaroista, joita hän on saanut heiltä lahjaksi.

Minustakin vuokralaisten muutto tuntuu haikealta. Mietin jo valmiiksi, mitä jos seuraava ei olekaan yhtä kiva. Osan kanssa olemme pitäneet yhteyttä, ja jotkut ovat käyneet meillä kahvilla.

Ennen uutta parisuhdetta asuminen vuokralaisten kanssa oli kämppismäistä. Meillä oli myös jaetut siivousvuorot.

Nyt olemme enemmän erillämme, me perheenä keskikerroksessa ja vuokralaiset omissa tiloissaan yläkerrassa.

Talon sääntöjä meillä ei ollut aluksi lainkaan, mutta pian kävi selväksi, että niitä tarvitaan, sillä ihmisten siisteysvaatimukset ja vuorokausirytmit ovat hyvin erilaisia. Sääntö numero yksi on aktiivisen ajan sääntö, mikä tarkoittaa sitä, että meluisat asiat tehdään aamukahdeksan ja iltakymmenen välillä.

Myös yhteisten tilojen siistey­destä on pitänyt sopia erikseen. Tosin nyt kun meillä on kolme pientä lasta, meidän perheemme on kaikkein suurin katastrofi.

Huonojakin puolia yhteisöllisessä asumisessa toki on. Vaativa vuokralainen, joka valittaa kaikesta, syö hiljalleen yhteiselon iloa. Yö- tai vuorotyöläisten erilainen elämänrytmi on saattanut häiritä muita. Esimerkiksi aamuviideltä työnsä aloittanut leipuri ja puolenyön maissa kotiin tullut ravintola­työntekijä olivat huono match naapureina. Ratkaisimme ongelman vaihtamalla huoneita.

Lasten kasvaessa perheemme oman tilan tarve kasvaa. Nykyisten vuokralaistemme kanssa olemme sopineet, että he olisivat meillä vielä vuoden tai kaksi. Sen jälkeen otamme todennäköisesti yläkerran makuuhuoneet omaan käyttöömme. Alakerran makuuhuoneen vuokraaminen riippuu siitä, minne Taavi suuntaa opiskelemaan ja milloin hän haluaa muuttaa omilleen.

Olen nauttinut siitä, että olen oppinut tuntemaan erilaisia ihmisiä. Siitä on ollut myös hyötyä työssäni terveydenhoitajana ja laulunopettajana. Näiden vuosien aikana olen huomannut, miten voi saada toisilta sisältöä elämäänsä. Suurin oppini onkin ollut kommunikointitaitojen kehittyminen.

Toivon myös, että olen itse voinut antaa vuokralaisille jotain. Olen ollut kuulevana korvana sekä ammentanut omasta elämänkokemuksestani.