"Naapurini oli vakavasti sairas, ja näytti siltä, ettei mitään ole tehtävissä. Kerran näin hänen perheenjäsentään pihalla, kun olimme tulossa poikani kanssa kotiin. Menin hänen luokseen ja kysyin, mitä kotiin kuuluu. Myöhemmin poikani pohti, että eikö heidän pitäisi antaa olla rauhassa. Vastasin, etten halua olla ihminen, joka juoksee toisten surua karkuun.

Muistin vastikään tuon ajatuksen, kun ajelin vakavasti sairaan ystäväni luota kotiin. Pitäisi muistaa, ettei toisen ihmisen menetys tai suru tartu. Saatamme lamaantua siitä ajatuksesta, ettemme kykene ottamaan toisen surua pois. Mutta vaikka emme pystykään, voimme silti lohduttaa. Siihen ei tarvita hienoja sanoja. Usein halaus on parempi kuin puolivillaiset elämänviisaudet.

Suomessa näkee, että kun joku näyttää surunsa julkisesti, muut hämmentyvät. Vältellään sen sijaan, että kysyttäisiin, kuinka voit. On kovin suomalainen ajattelutapa, ettei haavojaan saa näyttää. Minulla on kaksi poikaa, ja heille olen halunnut opettaa, että heikkous on sallittua. Perheessämme ei ole tarvinnut peittää hankaliakaan tunteita.

Dekkarikirjailijana kirjoitan kuolemasta ja surusta ja siitä, miten kukin fiktiivinen henkilö suhtautuu niihin. Aina välillä yritän jonkun hahmon kautta näyttää, miten toisen rinnalla voi seistä. Yksi syy rikoskirjallisuuden suosioon on se, että se auttaa käsittelemään kuolemanpelkoa, joka löytyy meistä kaikista.

Kaverini soittivat bändissä nimeltä Rehtorit, ja heillä oli biisi Tummempi puku. Siinä lauletaan, että ’vaikka suru lepää, niin ei se nuku’. Olen saanut tuosta kappaleesta useasti voimaa olla läheisteni tukena, vaikka aina se ei ole ollut helppoa. Kun yrittää olla juoksematta karkuun, täytyy löytää keinoja pitää myös itsestään huolta.”