Kotivinkki

Ei uusia alusvaatteita tai ehjiä sukkahousuja – himoshoppailija päätti olla vuoden ostamatta ainuttakaan vaatetta

Ei uusia alusvaatteita tai ehjiä sukkahousuja – himoshoppailija päätti olla vuoden ostamatta ainuttakaan vaatetta
Shoppailua rakastava toimittaja-kirjailija Laura Friman päätti reilu vuosi sitten olla ostamatta yhtään vaatetta, edes kierrätettyinä. Miten se muutti hänen tyyliään ja elämäntapaansa?
Julkaistu: 13.4.2021
Tänä vuonna en osta yhtäkään vaatetta.
Tammikuun ensimmäisinä päivinä päivitän suuruudenhullun uudenvuodenlupaukseni polleasti Instagramiin, jotta en voi perääntyä. Idea on juolahtanut mieleeni, kun olen kolunnut joulun välipäivinä berliiniläisiä vaatekauppoja ja huomannut kyllästyneeni siihen tunteeseen, että tahdon koko ajan vaatekaappiini uutta täytettä.
Mitä tapahtuisi, jos mielihyvää pitäisikin hakea muualta kokonaisen kahdentoista kuukauden ajan? Saisinko muokattua pukeutumisfilosofiaani kestävämmälle pohjalle siten, että vaatekaappini sisältö kestäisi tarkastelua niin valmistusolosuhteiden kuin ilmastovaikutustenkin osalta? Löytäisinkö tyylini vai tuskastuisinko siihen lopullisesti?
Kun lupaan olla ostamatta yhtäkään vaatetta, tarkoitan sitä. Ihmiskoe pitää sisällään uusien vaatteiden lisäksi myös kierrätetyt vaatteet. En saa ottaa vaatteita vastaan lahjoina enkä kavereilta.
Julkinen päätös on aina sopivan sitouttava, sillä kaltaiseni suorittaja ei kehtaa lipsua siitä. En kestäisi repsahduksesta koituvaa häpeää.
Ja kun suoritan, niin suoritan kunnolla: Kun lupaan olla ostamatta yhtäkään vaatetta, tarkoitan sitä tosissani. Vuoden mittainen ihmiskoe pitää sisällään uusien vaatteiden lisäksi myös käytetyt, kierrätetyt vaatteet. En saa ottaa vaatteita vastaan lahjoina enkä kavereilta. Säännöt kieltävät myös uudet alusvaatteet ja sukat. Ei käytännöllisiä kumisaappaita, ei ehjiä sukkahousuja. Ei yhtikäs mitään!
Päätökseni joutuu koetukselle saman tien: alkuvuodesta sähköpostilaatikkoni on täynnä kiinnostavien vaatebrändien tammiale-uutiskirjeitä. Ale-prosentit välkkyvät silmissä kuin jalokivet.
Vilkaisen vaatekaappiini ja masennun entisestäni. Olen maailman surkein pitämään huolta vaatteistani. Vuoden aikana huomaan, että se on iso osa ongelmaani. T-paitalaatikkoni muistuttaa apokalyptistä planeettaa, jolla elää torakoiden lisäksi vain kuluneita puuvillamyttyjä.
Viimeinen ostos ennen vaatelakkoa on pinkki neule joulun välipäivinä 2019. Hyvästi, shoppailu!
Olen lihonut kriittiset viitisen kiloa, joten valtaosa vaatteista myös istuu huonosti ja kinnaa tai kiristää ihan vääristä paikoista. Pursuilen ja pullotan.
Ärsyttää. Ei auta. Minun on tultava toimeen vanhojen vaatteideni kanssa koko vuosi, joten nihkeä asenne on heitettävä alesähköpostien vanavedessä roskakoriin. Näillä mennään!
Lähtötilanne on haastava. Kuluttajaprofililtani en ole pahimmasta päästä: olen tietoinen vaateteollisuuden epäkohdista ja tykkään maksaa kunnolla eettisten merkkien tuotteista, jotka on tuotettu vastuullisesti, parhaimmillaan Suomessa.
Räikein pikamuoti ja viiden euron trikoolöydöt eivät enää aiheuta minussa hallitsematonta riemua, kuten teininä. Silloin viikkorahojen tuhlaaminen trendikkäissä ruotsalaisketjuissa oli parasta, mitä tiesin. Se oli myös ihan ymmärrettävää.
– Nuoret kuluttajat etsivät tyylin ja vaatetuksen kautta itseään, kertoo Aalto-yliopiston muotoilun professori Kirsi Niinimäki, joka on erikoistunut muodin tutkimukseen.
– Muoti antaa väyliä näihin kokeiluihin, ja pikamuoti mahdollistaa ne taloudellisesti.
Nettikauppojen aleprosentit vilkkuvat silmissäni kuin jalokivet.
Usein pikamuoti liitetään optimistisesti vain yhteen ikävaiheeseen. Kyse on klassisesta ”Voisin lopettaa koska tahansa ja kohta lopetankin!” -itsepetoksesta, johon syyllistyvät pikkojoulumekkoaddiktien lisäksi esimerkiksi tupakoijat.
– Melkein kaikki kuluttavat pikamuotia jossain vaiheessa elämäänsä, Kirsi Niinimäki kertoo.
– Erityisesti parikymppiset potevat siitä huonoa omaatuntoa ja määrittelevät sen usein kaudeksi, joka loppuu, kun tulotaso nousee. Toisaalta he saattavat kuluttaa jo samassa iässä enemmän vaikkapa urheiluliikkeen talvitakkiin, jonka tietävät kestävämmäksi.
Olen itsekin nelikymppisenä kaikkea muuta kuin garderobipyhimys. Kun näen näyteikkunassa tarpeeksi upeat farkut tai unelmieni laventelinsinisen hupparin, viis veisaan omastatunnostani, joka kirkuu minulle tuotanto-olosuhteista, ilmastonmuutoksesta ja muusta tylsästä.
Kuinka alas voi vajota? Kadehdin lapseni uutta pipoa ja hupparia.
Ennen lakkovuotta olen puijannut itseäni säännöllisesti tekemällä ostoksia pikamuotiketjujen keskihintaisissa sisarliikkeissä, jotka väittävät panostavansa laadukkaampiin materiaaleihin.
Ne taas luovat illuusion vastuullisemmista tuotantoketjuista. On huumaavan ihanaa ostaa kotimatkalla töistä seitsemänkympin bleiseri (ei liian halpa, ei liian kallis!) valoisasta kaupasta, jossa soi ruotsalainen metsäfolk ja kaikkialla tuoksuu sitruunasaippualta (raikasta, mutta ei kliinistä!). Totuudesta en tiedä, enkä haluakaan tietää.
– Olemme kaikki kuluttajina epäloogisia, Kirsi Niinimäki lohduttaa.
– Siksi kaikille tapahtuu myös lipsahduksia. Kuluttamisen vastustaminen on ajassamme todella vaikeaa. Bisnes tietää tarkalleen, miten meitä houkutellaan kauppoihin, ja käyttää sitä hyväkseen.
Se tapahtuu muun muassa näin: Pikamuoti on kuopannut selvän sesonkiajattelun jo aika päiviä sitten. Sen sijaan espanjalaisen Zaran kaltaiset ketjut marssittavat näyteikkunoihinsa uusia tuotteita jopa kahden viikon välein. Hurja sykli herättää pakon toimia nopeasti. Ehkä tätä hametta ei enää kahden viikon kuluttua saa!
Kun olen istunut sängylläni uuden vaatevuoren kanssa, olo on vertautunut pahimmillaan krapulamorkkikseen. Miksi, miksi, miksi?
Asustan kynsillä ja kestolakkaan ne kerran kuussa.
Heikoin kohtani on ollut verkkoshoppailu. Kun olen päässyt lasten nukutusrumban jälkeen illalla lempimerkkini nettikauppaan ja tilillä on ollut sopivasti rahaa, olen pimahtanut välillä kunnolla. Silloin olen tilannut muutaman kerran vuodessa kokonaisen sesongin vaatteet kerralla: kesällä viisi mekkoa tai syksyllä viisi neuletta. Ja jos ottaisi vielä pari hyvää perus-t-paitaa ja jonkin kevyen takin? Ei niistä ilmoistakaan tiedä!
Kun olen roudannut viikkoa myöhemmin kainalosta lipsuvaa jättipakettia postista kotiin, puolet ostoksista on kaduttanut jo etukäteen – tai viimeistään, kun olen sovittanut niitä. Tietenkään en ole silti jaksanut palauttaa tuotteista yhtäkään, vaikka housut ovat kinnanneet takamuksesta ja ”moderni” pusero osoittautunut muodottomaksi pussiksi. Kun olen istunut sängylläni uuden vaatevuoren ja silkkipaperikasan kanssa, olo on vertautunut pahimmillaan krapulamorkkikseen. Miksi, miksi, miksi?
Siksi, että klikkaillessani verkkokaupassa olen saanut huumaavan ihanat dopamiinikicksit. Kirsi Niinimäen mukaan ilmiötä on tutkittu tieteellisestikin.
– Tutkijoiden mukaan ostotapahtuman onnellisuuspiikki koetaan itse asiassa juuri ennen ostotapahtumaa – ei sen jälkeen. Käyrä alkaa laskea heti, kun tuote on ostettu.
Siksi on kai ihan sama, ostanko mitään. Ehkä himojaan voi tyydyttää pelkällä ostoskorin täyttämisellä ja sitten naksauttaa selaimen ikkunan kokonaan kiinni?
Shoppailu on ajanvietettä. Etsiminen voi olla tärkeämpää kuin omistaminen.
Jo lakkovuoden kevät on kummallinen. Tiedämme kaikki, mitä maaliskuussa tapahtuu: globaali pandemia lukitsee puolet maailmasta koteihinsa. Minä nurisen Teams-palavereista ja lasten etäkoulutehtävistä siinä missä muutkin, mutta hihkun myös vähän salaa. Ei mitään väliä, mitä tässä ajassa pukee päällensä! Luen New York Timesista, että muotiala on syvässä kriisissä ja vain karanteenioloissa vain oloasuteollisuus porskuttaa: verkkareiden myynti kasvaa Yhdysvalloissa huhtikuussa 70 prosenttia!
Uskon, että suomalaiset tilastot myötäilevät tätä kehitystä. Kansallispuistoissa on ruuhkaa, ja minäkin haaveilen paljettimekkojen sijasta vain tuulihousuista ja käytännöllisestä aluskerrastosta. Eikös silkkivillakin ole käytännöllistä, jos löyhästi tulkitsee?
Ennen kaikkea antaisin mitä tahansa, jos saisin ostaa uudet lenkkitossut. No, mitä tahansa paitsi itsekunnioitukseni. Olen lenkkarihullu ja törsään uutuustennareihin ja kulttitossuihin mielelläni järjettömiä summia. Välillä pelkästään niiden etsiminen ja vertailu ovat harrastamista itsessään.
Kirsi Niinimäki tunnistaa ilmiön.
– Kotimaisessa tutkimuksessa kysyttiin taannoin, olisivatko suomalaiset vähentämään vaateostoksiaan ja jos eivät, niin miksi. Moni ei ollut. Kävi ilmi, että shoppailu on yksinkertaisesti ajankulua. Joskus etsiminen on tärkeämpää kuin varsinainen omistaminen. Muoti on kuin peli, jossa etsitään aarteita.
Onneksi löydän vanhat kumpparit kellarikomerosta. Muuten sienisyksy metsässä olisi fiasko.
Tämä ilo on riistetty minulta tänä vuonna kokonaan. Lataan puhelimeeni uudelleen Pokémon Gon ja alan metsästää digitaalisia pikkuörkkejä alakouluikäisten lasteni kanssa. Lisäksi pimahdan sienestykseen. Hankin tuohikorin, sieniveitsen ja värikkäät opaskirjat. Aarteidenetsintäviettiään voi onneksi toteuttaa tavoilla, jotka ovat maapallolle vähemmän tuhoisia. Se tarjoaa kuin tarjoaakin tyydytyksen tunteita.
Opin, että vaatekauppaan pätevät tismalleen samat säännöt kuin ruokakauppaan. Väsyneenä ja kiireessä tulee tehtyä typeriä valintoja.
Vuoden aikana kuulen kaksi kysymystä ainakin tusinan kertaa. Ensinnäkin: ”Paljonko olet säästänyt rahaa lakon ansiosta?” En mielestäni senttiäkään. Korona nakertaa tulojani siinä missä niin monen muunkin yksinyrittäjän. Sen, minkä saatan säästää vaatteiden ostossa, käytän surutta noutoruokaan, ylimmän hyllyn punaviineihin ja – no, mökkiin.
Toisekseen: ”Mitä aiot tehdä, kun lakko loppuu?” Siihen rehellinen vastaus kuuluu: en tiedä. En usko, että en enää koskaan haksahtaisi ostamaan edullista t-paitaa, kun olen taas unohtanut kuntosalikamppeeni kotiin. Opin, että vaatekauppaan pätevät tismalleen samat säännöt kuin ruokakauppaan. Väsyneenä ja kiireessä tulee tehtyä typeriä valintoja.
Koronakaranteenissa tulee naposteltua niin, että syksyllä farkut eivät enää mene päälle.
Uskon, että vähennän päähänpistonomaisia verkko-ostoksia reippaalla kädellä ja perustelen jatkossa hankintani tarkemmin. Täydennän vaatekaappiani eritoten kierrätyslöydöillä. Lakkovuoden jälkeen tuntuu nimittäin ihmeelliseltä luksukselta, että saa vielä joskus plärätä edes kirppiksen rekkiä.
Veikeät vaatteet ja tyylillä leikittely innostavat minua jatkossakin. Toisin kuin moni lakostani kuullut nimittäin luulee, tavoitteeni ei ole totaalivieroitus – eikä tarvitsekaan.
– Muodin pitää olla hauskaa ja pukeutumisen ilon saa sallia itselleen, Kirsi Niinimäki vahvistaa.
– Syyllistämisellekin on silti sijansa: kaiken ei tarvitsisi olla uutta tai halpaa. Vaihtoehtoja riittää. Vaatteita voi vaikkapa lainata tai huollattaa ompelijalla.
Jatkossa täydennän vaatekaappiani eritoten kierrätyslöydöillä. Lakkovuoden jälkeen tuntuu ihmeelliseltä luksukselta, että saa plärätä edes kirppiksen rekkiä.
Niinimäen mukaan katastrofaalisista ilmastoraporteista ja länsimaisesta kollektiivisesta kulutusmaniasta huolimatta tilanne ei ole toivoton, ja yksilön valinnoilla on väliä. Voimattomuuden tunteeseen ei kannattaa jumittua.
– Muotiteollisuudessa on parhaillaan tapahtumassa iso käänne. Moni yritys tahtoo tehdä asiat toisin kuin jättitoimijat. Kotimaisten yritysten asiat ovat useimmiten kunnossa, joten suomalaisen suosiminen kannattaa.
Minä tein sen!
Kun vuosi vaihtuu, skoolaan onnistuneelle lakolleni. Ei yhtäkään ostosta 365 päivään. Vilkaisen tähän hetkeen jemmattua toivelistaani. Se on maltillinen. Tahdon ehjän parin sukkia ja uudet, hemaisevat rintaliivit rispaantuneiden tilalle. Kummallista kyllä, enempää en tähän hätään tarvitse.
Laura Frimanin kirja ostolakkovuodesta ilmestyy syksyllä 2021.
Kommentoi »