Lastensuojelua pidetään monesti mörkönä. Kamalana asiana, sekä lapsen että vanhempien epäonnistumisena. Kun kerron ihmisille olevani huostaanotettu ja asuneeni lastenkodissa, monet olettavat minun tai perheenjäseneni olevan väkivaltaisia hulluja.
Ennakkoluulot ovat minusta kummallisia. Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että lastensuojelun piiriin joutuvan ihmisen elämä on sillä selvä, ja hänestä tulee B-luokan kansalainen. Mutta kaltaiseni ihmiset eivät ole yhteiskunnan hylkiöitä, rauhattomia tai pahoja.
Jokaiselle taustaani ihmettelevälle sanon, että tulihan minustakin ihan normaali. Lastensuojelu nimittäin pelasti minut itseltäni – ilman lastensuojelua en olisi tässä. Siellä työskentelevien henkilöiden ansiosta olen hengissä.
Olen vanhempieni ainoa yhteinen lapsi, ja minulla on kaksi vanhempaa sisarusta isäni puolelta. Vartuin Vantaalla, ja vanhempani erosivat ollessani 11-vuotias.
Olin ujo, arka ja taiteellinen. Kävin vuosien ajan kuvataidekoulua ja pidin piirtämisestä, maalaamisesta ja savitöistä. Luovuuteni kuoli, kun olin 14-vuotias. Minusta tuli sosiaalisesti ahdistunut teini. Ryhmässä toimiminen tuntui pahalta, joten taideharrastuksen jatkaminen oli ylitsepääsemätöntä.
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että ahdistuneisuuteni alkoi jo 12-vuotiaana. Silloin en vielä käsittänyt, mistä oli kyse. Olin hiljainen ja vetäytynyt. Minulla oli paha olla, mutta en tiennyt miksi.
En muista ensimmäistä kertaa, kun viiltelin käsivarsiani. Seitsemännellä luokalla siitä muodostui keino purkaa ahdistustani. Olin epätoivoinen enkä keksinyt muuta tapaa käsitellä ajatuksiani. Olin todella huono puhumaan tunteistani ja ongelmistani. Menin aivan lukkoon, jos joku yritti kysyä minulta mitä tahansa henkilökohtaista.
Alakoulussa olin hyvä, mutta yläkoulussa menetin kiinnostukseni kaikkiin aineisiin. Olin paljon luvatta poissa. Hiljaisuus karisi hiljalleen pois minusta, ja sain uusia kavereita. Poltin tupakkaa ja join alkoholia kavereideni kanssa. Kapinavaiheeni oli railakas.
Syömishäiriöinen oireiluni alkoi jo ala-asteikäisenä. Rajoitin ruokailujani ja rankaisin itseäni syömättömyydellä, jos olin mielestäni epäonnistunut. Olin kuitenkin koko ajan normaalipainoinen, joten kukaan ei ymmärtänyt, mistä oli kyse.
Yhdeksännellä luokalla sairastuin anoreksiaan. Olin silloin 16-vuotias. Minulla ei ole mielestäni hirveästi vahvuuksia, mutta laihduttaminen oli asia, missä olin hyvä. Minulla on hyvä itsekuri ja olen taitava kontrolloimaan asioita. Jatkuva laihdutus oli kuin kisailua itseni kanssa. Olin itsetuhoinen ja sairas.
Vanhempani yrittivät saada minulle apua, mutta en suostunut ottamaan sitä vastaan. Eräänä syksyisenä tiistaina vuonna 2018 istuimme sosiaaliviranomaisten, äitini ja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa palaverissa. He kysyivät, lähtisinkö vapaaehtoisesti syömishäiriöisten kuntoutuslaitokseen vai lastensuojelun kiireelliseen sijoitukseen. Haistattelin koko porukalle ja lähdin ovet paukkuen ystäväni luokse. Kun palasin kotiin, äitini miesystävä vei minut autolla Viertolan vastaanottokotiin.
En silloin osannut edes kuvitella, etten enää palaisi kotiin asumaan.
Ensimmäisen kuukauden elättelin toivoa, että pääsisin kotiin. Minulla on aina ollut läheiset ja hyvät välit äitiini. Halusin hänen luokseen, mutta tilanteeni oli niin vaikea ja vakava, ettei hän pärjännyt kanssani tai kyennyt huolehtimaan minusta.
Hiljalleen yllätyin positiivisesti. Vastaanottokodissa oli mukavia aikuisia. Sain valtavasti haleja, hellyyttä ja psyykkistä tukea – ne kaikki olivat asioita, joita en ollut edes tiennyt tarvitsevani tai kaipaavani. Ilmapiiri oli todella turvallinen.
Muutaman kuukauden kuluttua minut siirrettiin Hämeenlinnaan lastensuojelulaitokseen. Lähtö Viertolasta tuntui haikealta ja vastustin muuttoa. Kävin kymppiluokkaa, mutta en poistunut kuukauteen huoneestani kuin pakotettuna.
Silloin olin pohjalla. Nukuin ja kävelin todella paljon, joskus jopa 40 000 askelta päivässä. Lintsasin koulusta ja menin äitini asunnolle, ja mutta kävelin loputtomasti sisätiloissa – olin jo niin heikossa kunnossa, etten jaksanut hölkätä. Seurasin pakkomielteisesti askelia sovelluksen kautta. Laskin kulutettuja kaloreitani sekä sitä, mitä ja milloin saisin seuraavaksi syödä.
Kevättalvella 2019 lääkäri määräsi minut Hämeenlinnan lastensuojelulaitoksen aloitteesta hoitoon, vaikka vastustin sitä. Painoin silloin aivan liian vähän. Olin sairaalahoidossa muutamien viikkojen ajan.
Osastohoidon jälkeen palasin hämeenlinnalaiseen lastensuojelulaitokseen. Hiljalleen minusta tuli sosiaalisempi, ja aloin viettää aikaa muiden siellä asuvien nuorten seurassa. Toipumiseni eteni aaltoillen. Välillä elämä oli vaikeampaa, välillä helpompaa. Minulla oli usein paniikkikohtauksia, ja kärsin voimakkaista ahdistuksista.
En osannut pyytää apua, mutta sain sitä silti. Minun luokseni osattiin tulla oikeilla hetkillä. Sillä oli todella suuri merkitys toipumiselleni.
Vaikka minulla on hyvät ja kaverilliset välit äitiini, en koskaan halunnut purkaa hänelle kaikkein synkimpiä ajatuksiani. Se tuntui liian vaikealta. Hän on äitini, enkä halunnut huolestuttaa häntä. Ei minulla ollut sydäntä kertoa kaikesta. Muille turvallisille aikuisille oli helpompi puhua vaikeista asioista, koska he eivät olleet perhettäni.
Samalla kun painoni nousi, mielikin voi paremmin. Se oli hidasta, mutta pikkuhiljaa aloin ymmärtää selviäväni. Ajan kuluessa viiltely väheni ja painoni nousi. Lähennyin Miisa-nimisen lastensuojelutyöntekijän kanssa. Hän harrasti kuntosalilla käymistä ja houkutteli minutkin mukaan. Siitä tuli tärkeä osa arkeani.
Laihduttamisen sijaan halusin kasvattaa lihaksiani ja voida hyvin. Joka kerta salilta lähtiessäni minulla oli hyvä fiilis. Se on yksi harvoja asioita, joissa tunnen olevani hyvä. Olen hyvä kehittymään, tekemään kovaa ja menemään äärirajoilleni.
Miisa kannusti ja tsemppasi. Hän sai minut pysymään aisoissa. Jo pelkästään hänen läsnäolonsa, energiansa ja tapa kuunnella auttoivat. Miisa auttoi minua enemmän kuin hän taitaa itse ymmärtääkään. Tuo vuosi lastensuojelulaitoksessa muutti elämäni suunnan.
Tästä tulee viiltelyvapaa asunto. Sen päätin, kun muutin 18 vuotta täytettyäni omaan kotiini Vantaalle 2020. En halunnut sinne pahoja muistoja. En tahtonut palata äitini luokse asumaan, koska olimme lähentyneet sijoitusjaksoni aikana. Pelkäsin rikkovani hyvän suhteemme, jos palaisin kotiin. Halusin aloittaa oman elämän.
Täysi-ikäiseksi tultuani minusta tuli lastensuojelun jälkihuollon asiakas, ja olen saanut nuorten itsenäistymisen tukea 25 tuntia kuukaudessa. Sosiaalityöntekijät ovat auttaneet minua itsenäistymiseen liittyvissä perusasioissa: etsimään asuntoa, tekemään hakemuksia ja sopimuksia ja hakemaan opiskelupaikkaa. He ovat ohjeistaneet järkevässä rahankäytössä ja opettaneet myös laittamaan ruokaa. Ihan arkisia juttuja ja virallisten asioiden hoitoa, jotka tuntuivat minusta uusilta ja vaikeilta. Asioiden aloittaminen on aina ollut minulle hankalaa, mutta tukihenkilöideni tsemppaamana moni asia on alkanut onnistua.
Aluksi tapasin jälkihuollon työntekijöitä kerran viikossa, sitten kerran kahdessa viikossa. Meillä on myös Whatsapp-ryhmä, jonne voin laittaa viestiä mistä tahansa asiasta koska vain. Olen soitellut tukihenkilöilleni, jos minua ahdistaa tai jännittää. Se on helpottanut suuresti sopeutumistani itsenäiseen elämään.
Itsenäistyminen tuntui minusta vaikealta. Olin tottunut elämään muiden nuorten ja aikuisten keskellä, ja nyt olinkin yksin, vaikka äiti asuikin lähellä. Kaksi vuotta sitten hankin eläinsuojeluyhdistyksen kautta löytökissan, joka oli vailla kotia. Ninja on pieni, musta ja pörröinen ja pian nelivuotias. Se nukkuu kerällä pääni vieressä.
Nykyinen hallitus on laskemassa jälkihuollon ikärajaa 25 vuodesta 23 vuoteen. Se tuntuu minusta järjettömältä. Toivon sydämestäni, että tämä ei toteudu. Olen elävä esimerkki jälkihuollon tarpeellisuudesta.
Tunnen kiitollisuutta. Voin elää ilman syömishäiriötäni ja syödä ilman huonoa omaatuntoa. Olen saanut elää parantuneena jo monta vuotta. Joskus vanhat kaavat ja ajatusmallit muistuttavat olemassaolostaan, mutta työnnän ne nopeasti sivuun enkä enää toimi niiden mukaan. Viiltelystä muistuttavat vain arvet.
Haluan hyödyntää kokemaani tarjoamalla toisille vertaistukea. Olen kertonut kokemuksistani ja toipumisestani Syömishäiriöliiton järjestämissä tilaisuuksissa. Haluan näyttää, että on toivoa saada hyvä ja tasapainoinen elämä, vaikka kävisikin pohjalla.
Valmistuin kesäkuussa ammattikoulusta media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinnon suorittaneena. Tänä syksynä aloitin liikunnanohjaajan opinnot Savonlinnan ammattikorkeakoulussa. Tuntuu hyvältä tietää, mitä elämältään haluaa.
Viime aikoina olen tuntenut itseni hyvin etuoikeutetuksi. Välillä pohdin, ansaitsenko kaiken tämän hyvän. Joskus mieleen hiipii epäilys: Saanko kavereita uudessa kaupungissa? Pärjäänkö opinnoissani? Ei auta kuin luottaa tulevaan ja katsoa, mitä se tuo. Ainakin tiedän, että haluan pärjätä ja olla onnellinen.
