EU-direktiivi vuodelta 2010 edellytti jäsenvaltioilta toimia uusien rakennusten energiatehokkuuden lisäämiseksi merkittävästi. Suomessa muutettiin maankäyttö- ja rakennuslakia vuoden 2017 alussa niin, että kaikkien uusien rakennusten pitää olla ”lähes nollaenergiataloja” ja täyttää ”energiatehokkuuden vähimmäisvaatimukset”. Lain toimeenpanolle myönnettiin kahden vuoden siirtymäaika, joka päättyi siis 1.1.2018.

Direktiivi ei määritä mitään lukuarvoja, vaan jäsenvaltioiden on pitänyt itse löytää tasot, jotka ottavat huomioon paikallisen ilmaston, kansalliset rakentamiskäytännöt ja uusiutuvien energianlähteiden saatavuuden. Yksi keskeinen suure on rakennuksen kokonaisenergiatehokkuutta kuvaava E-luku ja sen perusteella määritelty energiatehokkuusluokka A–G. Lähes nollaenergiatalon pitää saavuttaa E-luvun pinta-alaperusteinen ja käytettävien energiamuotojen kertoimilla painotettu raja-arvo. Mitä suurempi rakennus, sitä matalampi raja-arvo.

Uusittukin laki ohjeistaa rakentajaa varsin epämääräisesti. Tarkemmat säännökset onkin etsittävä erillisistä asetuksista, mietinnöistä ja perustelumuistioista. Niitä tutkimalla maallikko tai hartiapankkirakentaja saa päänsä pyörälle joutuisasti. Onneksi arkkitehdit ja rakennesuunnittelijat tekevät ne vaikeimmat laskutoimitukset jo suunnitteluvaiheessa. Lähes nollaenergiatalo syntyy hyvällä rakentamisella ja energiatehokkaalla tekniikalla.

Lähes nollaenergiatalon suunnitteleminen ja rakentaminen on nykyään talotehtaille arkipäivää. Joka kohteelle tehtävällä energiaselvityksellä varmistetaan, että uudetkin vaatimukset täyttyvät. Mutta uudeksi haasteeksi on muutaman viime vuoden aikana tullut rakennuksen hiilijalanjälki ja sen nuori pikkuserkku, positiivinen hiilikädenjälki.

Materiaalien päästötietokantaa päivitetään jatkuvasti. Sieltä saatavien lukujen perusteella päästään laskemaan rakentamisessa käytettävien materiaalien hiilijalanjäljet. Julkisille rakennuksille on jo tehty ”tiekartta”, jossa aikataulutetaan hiilijalanjälkien vähentämisvelvoitteet. Pientalorakentamisessa tyydytään vielä toistaiseksi hiilijalanjäljen laskentavelvoitteeseen.

Nyt uudisrakennusten lämpötase on jo niin hyvällä mallilla, että eristepaksuuksien kasvattaminen ei enää tuota merkittävää hyötyä. Lähes nollaenergiataloja suunniteltaessa onkin keskitytty talotekniikan kehittämiseen. Nyt löytyy lämpöpumppuja, ilmanvaihtokoneita, säätöautomatiikkaa, lämmön talteenottoa… Kun säädöt ovat kohdallaan ja laitteet huollettu säännöllisesti, järjestelmät lisäävät rakennuksen energiatehokkuutta merkittävästi. Ja asuminenkin on viihtyisämpää. Mutta kun vaikkapa ilmanvaihtokoneen suodattimien vaihtaminen unohtuu, sisäilman laatu voi huonontua vaivihkaa.

Rakennussuunnittelun eri osa-alueet ovat vuorotellen käyneet läpi melkoisen myllerryksen. Yksi kuvaava esimerkki on rakentamismääräyskokoelman vaatimus lämmönläpäisykertoimista eli U-arvoista. U-arvo kertoo, kuinka paljon lämpötehoa siirtyy rakenteen läpi, kun lämpötilaero rakenteen eri puolilla on yksi aste. Pienempi luku on parempi.

Esimerkiksi ulkoseinän U-arvon piti vuonna 1974 olla korkeintaan 0,81. Vuoteen 2010 mennessä säädöksiä oli tiukennettu niin, että ulkoseinän ylin suositeltu U-arvo oli enää 0,17.

Tulevat vaatimukset ovat vielä hämärän peitossa. Millaisia rakenteita ja materiaaleja kannattaa käyttää, jotta saadaan hiilineutraali talo? Rakentamisen ammattilaisetkaan eivät vielä tiedä. Hiilikädenjälki tuo lisää vaikeusasteita laskutoimituksiin. Yksinkertaistaen on kyse siitä, että kun esimerkiksi rakennetaan puutalo, puu sitoo hiiltä eikä päästä sitä hiilidioksidina ilmakehään. Sitomisella voidaan ”maksaa” rakenteen muiden osien päästöjä. Tuon päästövaihdon kertoimia säädetään koko ajan. Talotehtaat ovat selättäneet epävarmuustekijöitä suunnittelemalla taloja, jotka täyttävät jo ennalta kaikki näköpiirissä olevat energiatehokkuusmääräykset.

Pientalojen yleisin ilmanvaihtomenetelmä, painovoimainen ilmanvaihto, oli käytännössä kielletty uudisrakennuksissa muutaman vuosikymmenen ajan. Vuonna 2018 lakia rukattiin niin, että painovoimaista saisi taas tehdä, mutta vain harvat perinnerakentajat tarttuvat mahdollisuuteen. Talotehtaat eivät pidä painovoimaisesta ilmanvaihdosta, koska sen toimivuus energiatehokkuusvaatimusten edellyttämällä tavalla kysyy todella paljon tapauskohtaista suunnittelua. Talopakettituotannossa suositaan koneellista ilmanvaihtoa. Tällöin vaatimusten täyttyminen voidaan laskea jo ennen sokkelin valamista.

Jos katsotaan 1960–1970-luvuilla – ja vielä myöhemminkin – annettuja ohjeita, on käytetty rakenteita ja ratkaisuja, jotka eivät tänä päivänä ole hyväksyttäviä. Kehitettiin esimerkiksi sittemmin huonon maineen saanut valesokkelirakenne, missä lattia oli aivan maanpinnan tasossa. Nykyään useimmat riskirakenteet tunnistetaan ja niitä vältetään. Mutta rakentamisessakin muoti muuttuu koko ajan. Esimerkiksi muodinmukainen räystäättömyys aiheuttaa ulkoverhoukselle tavallista tiheämmät huoltovälit.

Muutama vuosi sitten Tampereen yliopiston rakennusfysiikan professori Juha Vinha johti työryhmää, joka teki tutkimuksen nollaenergiataloista. Talojen piti olla energiatehokkaita, mutta mittauksissa ne kuluttivatkin huomattavasti odotettua enemmän. Verrokkimittauksissa taas havaittiin, että esimerkiksi massiiviset umpitiilimuurit olivat varsin energiatehokkaita, vaikka laskelmien valossa niiden piti olla varsinaisia kylmäsiltoja. Tutkimuksen lopputulema oli se, että energiatehokkuuteen liittyviä määräyksiä runnotaan läpi ennen kuin perusasioita on tutkittu riittävästi.

Asiantuntija: suunnittelupäällikkö Antti Kokko, Kastelli