Mitä pitäisi tehdä, kun solisluu murtuu saarella, eikä venekyytiä ole? Kahden pojan äiti Stina Kreutzman, 35, tietää. Hän asuu perheensä kanssa Hiittisten saarella Kemiön kunnassa. Samalla saarella on hänen vanhempiensa mökki.

– Pari vuotta sitten poikani Adam kaatui pulkkamäessä ja loukkasi itsensä pahasti. Olimme vanhempieni mökillä joulunvietossa, ja olimme pyhäpäivänä motissa, Stina muistelee.

Arkisin saarelta pääsee yhteysaluksen kyydissä Kasnäsin lauttarantaan, josta voi hurauttaa autolla mantereelle. Merimatkaa yhteysalus taittaa 20 minuuttia. Jouluna yhteysalus ei kulkenut.

Saarella asuva vapaapalokuntalainen tuli todentamaan pulkkaturman aiheuttamia vammoja: Adamin solisluu oli murtunut. Ei auttanut muu kuin soittaa hätäkeskukseen.

Merivartiosto tuli hätiin ja vei potilaan Kasnäsiin, josta matka jatkui vielä ambulanssilla sairaalaan. Jos hätä olisi ollut suurempi, apuun olisi tullut helikopteri.

Stina on nyt totutellut poikiensa Adamin, 9, ja Casperin, 5, kanssa saaristolaiselämään vajaan parin vuoden ajan. Perhe muutti saareen Loviisasta kesällä 2018. Taakse jäivät uusperhe, entisen puolison kanssa yhdessä rakennettu omakotitalo ja yhteinen yritys.

– Entinen elämä oli jatkuvaa stressiä. Myös Adam tarvitsi rauhoittumista. Suuri koulu ja iso luokka tekivät hänestä levottoman. Oli pakko päästä pois, Stina selittää.

Viime vuoden pääsiäisenä Stina oli vanhempiensa mökillä, kun hän huomasi, että saaren vanha pappila oli tyhjillään.

– Soitin heti seurakuntaan ja kysyin, voiko rakennuksen vuokrata.

Sukulaiset pitivät Stinan muuttosuunnitelmia hulluina. Työstä ja toimeentulosta ei ollut tietoa. Sydän kuitenkin sanoi, että saareen piti päästä.

Sittemmin kaikki asiat ovat järjestyneet. Stina sai töitä Viikinkikeskuksesta, joka sijaitsee viereisellä Rosalan saarella. Sinne voi kulkea siltaa pitkin autolla.

Adam pääsi Rosalaan kyläkouluun. Samassa rakennuksessa on myös päiväkoti.

Joka arkiaamu varttia vaille yhdeksän naapurissa asuva taksinkuljettaja poimii Adamin ja Casperin tilataksin kyytiin.

Casper on Hiittisen ja Rosalan ainoa päiväkoti-ikäinen lapsi. Adamilla on seitsemän koulukaveria.

Koululle on matkaa yhdeksän kilometriä, ja matkalta kyytiin nousee muitakin lapsia. Syksyn ajan pojat kävelevät suoraan koulusta äidin työpaikalle, ja kolmikko lähtee iltapäivällä yhtä matkaa kotiin. Talvella taksi vie lapset kotiin koulupäivän päätteeksi.

Pienessä koulussa samassa luokassa on eri-ikäisiä lapsia. Kun yksi opettelee lukemaan, saattaa luokkatoveri harjoitella vieressä jakolaskuja.

Vapaa-ajallakaan saaren lapset eivät valikoi kavereitaan iän perusteella. Kylän nuoriso kulkee tavallisesti yhtenä isona joukkona.

– Monesti saamme päivälliselle yllätysvieraita. Parhaimmillaan pöydän ääreen on istunut ruokailemaan koko koulullinen. Sitten vain pitää huolehtia, että kaikille riittää, Stina kertoo.

Kesän ja syksyn mittaan Stina on varautunut talveen. Suuri arkkupakastin on täyttynyt marjoista ja sienistä. Hyllyille on kertynyt hillopurkkeja.

– Ensimmäisenä talvena en vielä ymmärtänyt ruokahuollon päälle. Pari kertaa ruoka loppui kesken. Silloin piti hiipiä vanhempien kesämökille ja napata jotain mukaan heidän pakastimestaan, Stina kertoo.

Kirkonkylällä on yksi ruokakauppa. Aiemmin se oli kesäkauden päätyttyä auki vain pari tuntia muutamana päivänä viikossa. Jos maito loppui kesken, sitä sai ehkä vasta parin päivän päästä.

– Nyt kauppias vaihtui, ja kauppa on auki joka päivä. Valikoima on hyvä, ja hinnatkin normaalit.

Pari kertaa kuussa Stina hurauttaa autolla yhteysaluksen kyydissä Kasnäsiin. Sieltä matka jatkuu vielä autolla Kemiön keskustaan tai Taalintehtaalle.

– Taalintehtaalla käymme terveyskeskuksessa ja hammaslääkärissä. Samalla käymme yleensä pitsalla tai hampurilaisella ja kierrämme kirppikset, Stina sanoo.

– Poikien on hyvä päästä välillä ihmisten ilmoille, harjoittelemaan vähän kaupunkielämää.

Elämä saaressa vaatii Stinan mukaan enemmän suunnittelua ja varautumista kuin elämä mantereella.

Menot pitää sovittaa yhteysaluksen aikatauluihin. Lautta kulkee parin tunnin välein. Viimeinen vuoro lähtee Kasnäsistä illalla puoli seitsemältä.

Oma vene helpottaisi kulkemista jonkin verran, mutta sellaista perheellä ei ainakaan toistaiseksi ole. He ovat saaren ainoa perhe, jolla ei ole omaa venettä.

– Joistakin asioista on täytynyt kulkemisen hankaluuden vuoksi luopua, Stina sanoo.

– Casper ei pääse haikailemiinsa jalkapallotreeneihin eikä Adamin vanha yleisurheiluharrastus ole ollut mahdollinen. Mutta tilalle on tullut muuta.

Stina ja pojat käyvät yhdessä paikallisen vapaapalokunnan harjoituksissa. Aikuiset treenaavat savusukellusta, hukkuvan pelastamista tai sammutustöitä kerran kuussa. Lapsille on hieman kevyempiä harjoituksia.

Maanantaisin kyläyhdistyksen talolla Rosalassa on lapsille jumppaa. Stina aikoo myös aloittaa aikuisten joogan.

Ulkona riittää aina puuhaa: onkimista, pyöräilyä, sienestystä ja marjastusta.

– Viime vuonna ostin pojille hienot leijat. Täällä tuulee aina. On ihana lennättää leijaa pellolla.

Saaristossa elämä rytmittyy vuodenaikojen mukaan.

Kesäisin saarella on noin tuhat asukasta, mutta Hiittinen on koti läpi vuoden vain 40 hengelle. Koulujen alettua kylä hiljenee.

– Syksy on lempivuodenaikani. Silloin on taas tilaa hengittää. Syksyllä huomaa myös saaren taian: hiljaisuudessa oppii kuuntelemaan luontoa ja itseään. Hiljaisuudessa saa rauhan, Stina selittää.

Jos saariston syksy on hiljainen, niin talvi on usein kirjaimellisesti synkkä ja myrskyisä. Vielä muutama vuosi sitten myrsky saattoi viedä sähköt päiviksi.

– Nyt kaapelit on kaivettu maan alle, mutta silti olen varautunut katkoksiin. Meillä on aina kuivia puita, kynttilöitä ja taskulamppu. Jos valot räpsähtävät pois päältä, kannamme patjat keittiöön, suljemme ovet, sytytämme kynttilät ja puuhellaan tulen, Stina sanoo.

– Melkein harmittaa, jos valot syttyvät liian pian.

Stina nauttii siitä, että elämä ei ole liian mukavaa. Pienet hankaluudet pitävät mielen reippaana.

Kotilaituria kohti kulkevan yhteysaluksen kumea humina ja oman kotioven narahdus saavat Stinan tuntemaan olonsa turvalliseksi ja levolliseksi.

Hän viihtyy hyvin kotona eikä halua jäädä enää muualle yöksi.

Muutto saareen on tuntunut Stinasta alusta lähtien oikealta ratkaisulta. Adamkin sopeutui uuteen kotipaikkaan heti. Kesän retkillä oli jo syntynyt ystävyyssuhteita. Sen sijaan kuopukselle muutto oli aluksi kova pala.

– Casper kyseli, miksi muutamme tänne. Hän kaipasi isää ja murehti, unohtavatko päiväkotikaverit hänet. Vähitellen hänkin on löytänyt kavereita ja kivaa puuhaa.

Poikien ja isän tapaamisten järjestäminen on ollut hankalaa pitkän välimatkan vuoksi.

– Se on ongelma, johon pitää löytää ratkaisu, Stina miettii.