Kotivinkki

Yksi talo, kaksi emäntää – kolmen sukupolven kodissa yksi hoitaa laskut, toinen leipoo ja kaikille riittää pihatöitä


Muutto appivanhempien luokse ei hirvittänyt Pirjo Kinnaria. Lapsille samassa talossa asuvat isovanhemmat ovat olleet arkea koko heidän elämänsä ajan. Kotona sopu säilyy, vaikka väliovista kuljetaan koputtamatta.
Kuvat Kirsi Tuura

Miten voit asua appivanhempien kanssa samassa talossa? Sitä moni kysyy Pirjo Kinnarilta.

– Suurin osa sanoo, ettei voisi asua edes kymmenen kilometrin säteellä. Ehkä tällaista elämää on kaupunkilaisten vaikea ymmärtää, Pirjo pohtii.

Isossa maalaistalossa Janakkalan Tervakoskella asuu tyytyväinen Kinnarien perhe kolmessa polvessa. Talon toisessa päädyssä on Pirjon, 57, hänen miehensä Kari Kinnarin, 50, ja heidän lastensa, kymmenvuotiaiden kaksosten Viivi ja Ville Kinnarin koti. Toisessa päässä asuvat Karin vanhemmat Kirsti, 78, ja Pentti, 78, Kinnari.

Molempiin koteihin on oma sisäänkäynti, mutta talon sisällä asuntoja ei ole erotettu umpeen toisistaan. Nuorempien Kinnareiden olohuoneen vieressä on sali ja kaksi pienempää huonetta. Ne ovat ”ei kenenkään maata” ja käytössä lähinnä juhlapäivinä. Niiden läpi pääsee isovanhempien puolelle. Lapset juoksevat usein koulusta tullessaan katsomaan, onko mummin pakastimessa jäätelöä.

– Ei tässä juuri kukaan koputtele toisen puolelle mennessään. Vaari joskus kolkuttaa ja kysyy, saako tulla, Pirjo kertoo.

Yläkerrassa asuntoja yhdistää yhteinen sauna, johon on käynti molemmilta puolilta. Keittiöitä on kaksi.

– Ehkä se on ratkaisu sopuisuuteen, että on omat keittiöt. On oma huusholli molemmilla, Kirsti arvelee.

Pirjo on aina ollut kova leipomaan. ”Alkuaikoina vaihtelimme usein Kirstin kanssa reseptejä.”
Kirsti on opettanut Viivin tekemään käsitöitä. Viivi käy mielellään mummilan puolella askartelemassa ja virkkaamassa.

Pirjon aamut alkavat aikaisin. Hän on tukkumyyjä elintarviketukussa ja lähtee töihin jo ennen kuutta. Kari käy postilaatikolla hakemassa aamun lehden. Luettuaan hän kiikuttaa sen talon toiseen päätyyn Kirstille ja Pentille. Sitten hän huolehtii lapset kouluun ja aloittaa työpäivänsä maanviljelijänä oman tilan mailla.

Pirjo palaa töistä kotiin iltapäivällä. On hänen vuoronsa lukea Kirstin ja Pentin palauttama sanomalehti. Harvassa ovat ne päivät, jolloin sukupolvet eivät näe toisiaan. He tapaavat pihalla tai menevät muuten vain rupattelemaan toiselle puolelle. Aiemmin tapana oli juoda yhteiset sunnuntaikahvit. Ruokailusta jokainen huolehtii tavallisesti omassa keittiössään.

Kaikki ovat sitä mieltä, että molemminpuolinen apu on asumismuodossa kaikkein parasta. Kari hoitaa tietokoneella vanhempiensa pankkiasiat, kantaa heidän raskaan mattonsa tuulettumaan ja huoltaa heidän autonsa. Leipomista rakastava Pirjo pyöräyttää usein töiden jälkeen jotain makeaa ja vie maistiaisia mummilan puolellekin. Hän järjestää monesti tarjottavat, jos Kirstille tulee vieraita.

Jos Pirjo ja Kari haluavat lähteä ravintolaan tai ystävien järjestämiin juhliin, isovanhemmat huolehtivat lapset yöpuulle.

– Harvalla lapsiperheellä on tällaista mahdollisuutta. Olemme päässeet Karin kanssa ulkomaillekin, kun lapset ovat olleet mummin ja vaarin hoidossa. Eikä lasten tarvitse lähteä kotoaan, vaan he saavat nukkua omissa sängyissään, Pirjo sanoo.

Yhdessä kaikki tykkäävät puuhastella suurella, parin hehtaarin pihalla. Molemmat emännät ovat laittaneet omien päätyjensä pihamaan mieleisekseen. Lopusta alueesta huolehditaan yhdessä.

– Nurmikon leikkuuta ja lehtien haravointia riittää ihan jokaiselle, Kari sanoo.

Pirjon ja Kirstin yhteistä huvia on penkkiurheilu. Miehiä se ei jaksa kiinnostaa, mutta rouvat seuraavat yhdessä kisoja ja keskustelevat niistä kiivaasti. Lempilajeja ovat hiihto, taitoluistelu ja yleisurheilu.

Pirjon mielestä on ihanaa, että kotona on aina joku, kun lapset tulevat koulusta. Lautapelit ovat vaarin ja lasten yhteistä huvia.
Viivi esittelee äidille itse tekemäänsä Turri-naamaria.
Lähimpien kavereiden luokse on viisi kilometriä matkaa, joten kulkemisissa tarvitaan vanhempien apua. Onneksi Viivi ja Ville viihtyvät hyvin keskenäänkin. Ville on rakentanut Lego-veneen.

Pirjo ja Kari tapasivat toisensa vuonna 2005. Tuohon aikaan Karin vanhempien maatila oli juuri siirtymässä Karin vastuulle. Hänellä oli yksiö kaupungissa, mutta käytännössä hän asui vanhempiensa kanssa maalla.

Pirjo oli eronnut joitakin vuosia aiemmin, ja hänellä oli kolme lasta aiemmasta liitosta. Kaksi heistä oli jo muuttanut omilleen. Kun nuorinkin lensi pesästä, Pirjo ja Kari alkoivat suunnitella yhteen muuttamista. Suunnittelemista siinä ei paljon ollut.

– Alusta asti oli selvää, että jos haluamme asua yhdessä, muutamme tänne. Maatila on Karin työ, Pirjo sanoo.

Hän ei arastellut muuttaa appivanhempien kanssa saman katon alle, vaikka ei ollut tavannut heitä montaa kertaa ennen muuttoa alkuvuodesta 2008. Pirjo ja Kirsti löysivät yhteisen sävelen saman tien.

– Olemme molemmat saman luonteisia: puheliaita ja hallitsemme porukassa olon. Tykkäämme leipoa ja tehdä ruokaa ja olemme tarkkoja siivoamisen kanssa. Ei meillä oikeastaan ollut mitään eroavaisuuksia siinä, miten asioita hoidetaan, Kirsti sanoo.

Jos haluaisimme mennä saunaan perjantaina iltayhdeksältä, se ei onnistu. Silloin on mummin ja vaarin vakiosaunomisaika.

Miniän muutto taloon oli iloinen asia.

– Oli ihanaa saada toinen naisihminen taloon. Pääsi puhumaan naisten juttuja, kun miehet juttelevat usein vain koneista ja laitteista.

Pirjo sopeutui uuteen kotiinsa hyvin.

– Minulla oli heti sellainen olo, että olen tullut kotiin. Olen saanut laittaa oman puoleni mieleni mukaan. Ehkä Pentillä ja Kirstillä on ollut enemmän sopeutumista tilanteeseen. Minä kuitenkin toin mukanani myös silloin tällöin kylässä käyvät lapseni ja nykyään myös lapsenlapseni.

Kirstiä ajoittainen lapsivilinä ei kiusaa – päinvastoin.

– Saatiin kerralla elämää tähän taloon.

Pirjon lempipaikka on keittiö – olipa se kummalla puolella tahansa.
Pentti auttelee Karia maatilan töissä jaksamisensa mukaan. Hän on hoitanut tilaa 1970-luvulta saakka, joten tekemättäkään ei oikein osaa olla.
Pirjo ja Kari nauttivat elämästä maalla. Pihapiirissä riittää tilaa olla omassa rauhassa, ja punaisen ulkorakennuksen rappusilla on hyvä hengähtää.

Omaa sopeutumista helpotti iän tuoma elämänkokemus, Pirjo arvelee. Hän oli muuttaessaan 46-vuotias.

– Varmasti kaikilla olisi ollut vaikeampaa, jos Kari olisi tuonut tänne jonkun kolmekymppisen.

Aluksi Pirjo ja Kari eivät tavanneet Kirstiä ja Penttiä kovinkaan usein. Saattoi mennä viikkokin niin, että kaikki pysyivät omilla puolillaan. Asia muuttui, kun kaksoset syntyivät. Sen jälkeen tapaamisista on tullut lähes päivittäisiä.

Huonoja puolia asumismuodosta on vaikea keksiä, Kinnarit ovat niin tyytyväisiä.

– Kyllä niitä saa hakemalla hakea. Ehkä jos haluaisimme mennä saunaan juuri perjantaina iltayhdeksältä, niin se ei onnistu. Silloin on mummin ja vaarin vakiosaunomisaika, Kari sanoo.

– Eikä me teitä täältä ulos saataisi, vaikka kuinka riitaa tulisikin, hän toteaa vanhemmilleen.

Kun tila vuonna 2006 siirtyi sukupolvenvaihdoksen myötä Karille, laati hän vanhempiensa kanssa syytinkisopimuksen. Siinä nuorempi polvi lupaa taata vanhemmalle sukupolvelle elinikäisen asumisoikeuden ja sitoutuu vastaamaan ylläpitokuluista. Koko talon lämmitys- ja vesilaskut, pihan auraus ja talon kunnostus ovat Karin vastuulla.

– No naulataan sitten vaan väliovi kiinni, jos ei sovussa olla, Pentti kuittaa.

Kirsti kiittelee, että asumismuoto on heille edullinen, sillä eläkkeet ovat pienet. Toistaiseksi vanhempi pariskunta jaksaa huolehtia omista taloustöistään, mutta perheenjäsenet ymmärtävät, että tulevaisuudessa koittaa päivä, jolloin he alkavat tarvita enemmän apua.

Kirsti ei kuitenkaan halua ruveta nuoremmalle polvelle rasitteeksi.

– Kyllä me sitten otetaan ulkopuolinen siivooja. Ollaan sen verran ylpeitä. Kaupassakäynnissä voitte joutua auttamaan, vaikka ehkä kaupat jo siihen mennessä täälläkin kuljettavat ostokset kotiin, hän sanoo.

Pirjo ja Kari Kinnari ja Karin vanhemmat Kirsti ja Pentti Kinnari ovat asuneet saman katon alla yli kymmenen vuotta. Viiville ja Villelle samassa talossa asuvat isovanhemmat ovat olleet arkea koko heidän elämänsä ajan.

Tilalta ei kukaan halua muuttaa pois, elleivät sitten terveyssyyt joskus siihen pakota.

– Voihan se olla, että me jossain vaiheessa joudumme kaikki turvautumaan Viiviin ja Villeen, Kari sanoo.

Kymmenvuotiailla kaksosilla onkin jo suunnitelma, mitä tilalla tapahtuu tulevaisuudessa: Ville jatkaa maanviljelijänä isänsä jalanjäljissä. Viivi lukee itsensä eläinlääkäriksi ja alkaa pitää pihapiirissä eläimiä.

– Suunnitelmat kyllä vaihtuvat viikoittain. He saavat tietenkin tehdä aivan omat ratkaisunsa, mutta olisihan se hienoa, jos jompikumpi jäisi tilalle, Pirjo sanoo.

– Sitähän tosin ei tiedä, viljelläänkö Suomessa maata enää kahdenkymmenen vuoden päästä, Kari toteaa.

Pentti pohtii, mahtaako seuraavan polven miniä sopeutua taloon yhtä hyvin kuin nykyinen.

– Villen on katsottava sellainen emäntä, joka tänne suostuu tulemaan. Ei voi ottaa mitään kaupunkilaishentukkaa. Täällä ei rakennekynnet kauaa kestä, hän sanoo.

Julkaistu: 25.8.2019