Seinäkelloja on löytynyt suomalaiskodeista jo lähes 200 vuoden ajan. Jos sellaista himoitsee itselleen, kannattaa suunnata kirpputorille. Usein kellovanhuksen kanssa tarvitaan myös kellosepän palveluksia, sillä vaikka kello olisi ulkoa hyvässä kunnossa, koneisto saattaa tarvita auttavaa kättä.
Myös toimittaja Kirsi Turunen kaipalee seinälleen kodikasta raksutusta. Hänen lapsuudenkotinsa ruokailuhuoneen seinällä raksutti jyhkeä tammikello.
”Lapsuudenkotini tammikellossa oli koristeellisia leikkauksia, ja se ilmoitti puolen tunnin välein, missä vaiheessa päivää – tai yötä – milloinkin mennään. Aamulla kellosta katsottiin, milloin piti lähteä kouluun, ja kun kello löi puoli kuusi, nälkäinen perhe asettui ruokapöytään. Joka arkipäivä sama tahti.
Nyt seinäkello viettää eläkepäiviä veljeni kellarikomerossa. Pikkuisen olen jo kysellyt sitä itselleni.
Suomalaiskodeissa seinäkellot alkoivat yleistyä 1800-luvulla. Kaappikelloja oli kartanoissa ja paremmissa piireissä jo edellisellä vuosisadalla, mutta vähemmän varakkaille ne olivat liian kalliita, ja heidän piti tyytyä vaatimattomampaan versioon. Nokkelat ratkaisivat asian hankkimalla kellotaulun ja sille kaapin.
1800-luvun jälkipuoliskolla ulkomailta alettiin tuoda edullisia seinäkelloja, joita oli helppo sovittaa sisustukseen. Pikkuhiljaa niitä alettiin hankkia tavallisiinkin koteihin.
Amerikan kelloille eli farmarikelloille oli tyypillistä kuusi- tai kahdeksankulmainen kellotaulu. Materiaali oli pähkinäpuu- tai mahonkiviilua. Vastaavanlaisia kelloja tehtiin myös Saksassa. Sirossa pariisilaiskellossa puolestaan oli useimmiten soikea kellotaulu ja mustaksi lakattu, aaltoreunainen kotelo.
Käkikelloja alettiin valmistaa jo 1700-luvulla, ja niillä on yhä ystävänsä. Kansan kellomestarit tekivät niistä muunnelmiaan. 1800-luvun sveitsiläisissä Schwarzwald-seinäkelloissa kellotaulua saattoi ympäröidä kohokuvioitu messinkilevy. Vanhemmissa sveitsiläiskelloissa oli kukka-aihein koristeltu puinen kellotaulu.
Nykyään vanhoja seinäkelloja saa melko edullisesti jopa kirppareilta, mutta koneistot vaativat usein kalliin remontin.
Näin sisustuskaupassa modernin version käkikellosta. Käen sijasta luukusta kurkistaa siivekäs, joka ei kuku vaan ilmoittaa tasatunnit vienolla viserryksellä. Ihastuin kelloon niin, että nyt se raksuttaa mökin seinällä. Sitä ei tarvitse vetää kuten edeltäjiään, vaan se toimii pattereilla.”
