”Kekseliäisyys on yksi ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Elin lapsuuteni Tohmajärvellä maalaistalossa, joten luonnonläheisyys ja käsillä tekeminen ovat tulleet tärkeäksi osaksi minua. Olen aina viihtynyt ulkona, maata möyrimässä, metsissä, pelloilla ja niiden ojissa. Opin jo nuorena, yhtenä kolmesta siskoksesta, että vanhasta saa uutta ja kaikkea voi korjata. Roskallakin voi olla arvoa, jos sen oppii näkemään.
Introvertin onnela
Isä opetti minut käyttämään eri työkaluja, ajamaan traktoria ja tekemään maatalon töitä. Koska meidän perheessämme ei ollut poikia, jotka olisivat ehkä luontaisesti tarttuneet koneisiin ja työvälineisiin, me tytöt pääsimme opettelemaan kaikkea. Ja mikä tärkeää, opimme, että epäonnistumista ei tarvitse pelätä. Kaikkea voi ja kannattaa harjoitella. Nyt, kun työskentelen saven kanssa, kertaan noita asioita jatkuvasti. Pitäisi olla armollinen itselleen.
Muistan jo lapsuudessa tunteneeni tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta ihmisten seurassa. Eläinten seurassa on yhä helpompi olla. Olen introvertti ja huomaan tarvitsevani sosiaalisten tilanteiden jälkeen palautumisaikaa itsekseni. Haluan pohtia, ratkoa ongelmia, kokeilla, keksiä ja kehitellä. Taidan sikäli olla luontainen pienyrittäjä.
Haaste on heitetty
Törmäsin päistikkaa saveen, kun opiskelin Kankaanpään opistossa esinesuunnittelua ja -valmistusta. Materiaalitiedon savikursseilla suorastaan ärsyynnyin savelle. En pitänyt sen oikukkuudesta. Kutistuminen muutti kelvollisen muodon viime hetkellä kehnoksi, lasituksen lopputulos yllätti joskus ammattilaisenkin, ja koko työskentely tuntui kontrolloimattomalta ja epämääräiseltä. Ja juuri siksi savi myös koukutti minut. Halusin selvittää asian. En aikonut jäädä toiseksi savimöykylle.
Jatkoin opettajan suosituksesta keramiikkaopintojani Kuopion muotoiluakatemiassa ja tein paljon töitä saven kanssa. Meistä tuli kaverit. Opintojen jälkeen elin pari vuotta epävarmana siitä, kuinka ja koska alkaisin varsinaisen keraamikon urani, sillä se vaatii melkoista alkupanostusta. Lopulta, vuonna 2015 hankin työtilan ja välineistön ja perustin oman yrityksen.
Nyt asun ja työskentelen Joensuun keskustan liepeillä vanhassa omakotitalossa. Talon kellarissa on savityötila ja keramiikkauuni ja kerrosta ylempänä on kotini, joka toimii myös toimistona, pakkaamona, piirtämönä ja veistämönä. Yläkerran olen vuokrannut pois. Viihdyn hyvin Itä-Suomen rauhassa, enkä kaipaa Helsingin kiireeseen. Matkat ovat mukavia, mutta kotiin on aina hyvä palata.
Opetus, ei lopetus
Tykkään kokeilla uutta, esimerkiksi sekoittaa lasitteisiin polttamieni kasvien tuhkaa. Jälki on kasvista riippuen aina erilainen, ja toistettavuuden kannalta on tärkeää kirjata kaikki testireseptit muistiin. Nautin myös puun käsittelystä, ja haaveilen vielä yhdistäväni luonnosta keräämiäni materiaaleja omaan taiteeseeni.
Haastavin asia työssäni on yrittäjyyshimmelin koossa pitäminen. Jos voisi vain keskittyä luovaan intohimotyöhön, olisi helpompaa. Sekään ei tosin aina mene putkeen. Kerran valmistelin veistoksia kuukauden verran erästä näyttelyä varten, ja huomasin liian myöhään, että uunin ohjauskeskus oli hajonnut. Joka ainoa veistos räjähti uunin kuumuudessa, eikä minulle jäänyt kuin suuri siivousurakka. Näyttelyyn ei ollut mitään asiaa. Sellaisina hetkinä saatan harkita uranvaihdosta, mutta tässä minä kuitenkin vielä olen, sormet savessa.
Oman tyylin löytäminen on keraamikolle kaikki kaikessa. On tärkeää, että tekee töitä, joissa voi toteuttaa omaa visiotaan ja arvojaan. Harrastajille haluaisin antaa toivoa ja kärsivällisyyttä. Saven kanssa oppii tulemaan toimeen, kun antaa sille sekä itselleen aikaa. Dreijauksen voi oppia vain dreijaamalla. Siinä vaikeinta ja samalla tärkeintä on keskittäminen, eli savimöykyn asemointi keskelle dreijan pyörivää levyä. Kädet kyllä oppivat koskemaan, ohjaamaan ja jopa käskemään savea.”
