”Mitähän ihmiset ajattelivat ostos­kärryni sisällöstä? ­Katsovatko muut paheksuen, mitä tilaan ravintolasta?

Näitä asioita ajattelin päivittäin vuosien ajan. En halunnut näyttäytyä julkisilla paikoilla, joten elinpiirini oli hyvin kapea. ­Pysyin mieluummin kotona, kaukana muiden katseilta.

Vasta parin viime vuoden aikana olen lakannut ­häpeämästä itseäni ja kehoani. Olen sinut itseni kanssa riippumatta siitä, missä liikun ja mitä teen. Pystyn nyt nauttimaan elämästä ihan eri tavalla kuin ennen.

Itsetuntoni rakentuminen vaati vuosia, mutta lopulta pystyn nyt puhumaan kehopositiivisuudesta ja vaikeista kokemuksistani. Haluan luoda toivoa eri näköisille ja kokoisille ihmisille ja kertoa, että ihmisen paino ei määritä sitä, millainen hän on ja millaista elämää voi elää.

Häpesin itseäni jo seitsemänvuotiaana. Minulla oli dysfasia eli kehityksellinen kielihäiriö, ja sen vuoksi tunsin itseni erilaiseksi muiden joukossa. Toisten lasten oli vaikea ymmärtää epäselvää puhettani. Joskus minua luultiin sen vuoksi maahanmuuttajaksi. Minua kiusattiin, mutta halusin kuulua joukkoon ja olla kuten kaikki muutkin.

Alakoulun aikana painoni nousi, ja murrosikäni alkoi varhain. Häpesin erityisesti pyöreitä poskiani ja yritin peitellä ne valokuvissa asettelemalla hiukseni niiden suojaksi. Kehoani alettiin kommentoida ja minua haukuttiin tankkeriksi.

Yläkoulussa olin urheileva nuori ja harrastin jalkapalloa ja tanssia monta kertaa viikossa. Silti sain koulun terveydenhoitajalta kritiikkiä painoindeksistäni, joka ei ollut ihanteen rajoissa. Tunsin taas olevani vääränlainen. Itkin terveydenhoitajan sanoja pitkään.

Tunsin voimakasta syyllisyyttä lähes kaikesta syömästäni ja tein itselleni listoja kielletyistä ruoka-aineista. Se kostautui ahmimisena ja masennuksena. Painoni nousi entisestään.

Kun olin 18-vuotias, odotin yksin esikoistani. Se vaikutti musertavasti itsetuntooni. Olin ylipainoinen, ja neuvolan ravitsemusterapeutti kysyi sen vuoksi minulta, aionko pitää lapseni. En todellakaan saanut sellaista tukea, mitä olisin tarvinnut. Häpeä kasvoi sisälläni.

Pakko laihtua. Tämä ajatus jyskytti mielessäni esikoiseni syntymän jälkeen. Halusin raskauskiloni pois ennen kun saatoin edes ajatella ryhtyväni uuteen suhteeseen. Otin pikavippejäkin, jotta sain palkattua itselleni personal trainerin. Hänen avullaan painoni putosi 15 kiloa.

Aloin seurustella nykyisen puolisoni kanssa kesällä 2011. Hyvin äkkiä ymmärsin, ettei painollani tai ulkoisilla seikoilla ollut hänelle mitään merkitystä.

Puolisoni työskenteli rakennusalalla. Hänelle sattui vuonna 2012 vakava työtapaturma, kun toinen jalka jäi suuren painon alle puristuksiin. Hän joutui pitkälle sairauslomalle ja kuntoutukseen. Odotin silloin toista lastamme ja hoidin samaan aikaan puolisoani. Samassa unohdin itseni, kun keskityin läheisiin ympärilläni.

Kaikki pudotetut kilot tulivat takaisin. Tunsin itseni epäonnistujaksi ja ajatuksissani kyti pakkomielteinen ajatus siitä, että minun pitäisi taas laihduttaa. Itseinhon tunteet olivat voimakkaat, enkä pystynyt olemaan sinut itseni kanssa.

Silti äitiys tuntui ihanalta turvasatamalta. Perheeni kanssa tunsin elämäni ensimmäistä kertaa saavani hyväksyntää ja rakkautta juuri sellaisena kuin olin. Huomasin, ettei mikään ei ole niin pyyteetöntä kuin lapsen äidilleen osoittama rakkaus.

Sosiaalisella medialla on ollut valtava merkitys siille, että olen lakannut häpeämästä kehoani.

Perustin oman Instagram-tilini vuonna 2015. Aluksi jaoin paljon sisustukseen liittyviä julkaisuja ja kerroin perheemme arjesta. Minulla on viisi lasta: 13- ja 10-vuotiaat tytöt, 9-vuotias poika sekä 4-vuotias tyttö ja vuoden ikäinen poika.

Kun kerroin kesällä 2021 odottavani kuopustani, sain paljon viestejä pluskokoisen äidin odotusaikaan liittyen. Moni kertoi saavansa postauksistani voimaa ja rohkaisua perhehaaveilleen. Toki sain paljon kielteistäkin palautetta, mutta silti saamani vertaistuki ja uudet ystävyyssuhteet rohkaisivat minua.

Hiljalleen huomasin, että ajattelutavoissani oli alkanut muutos. Aloin arvostaa itseäni ja nähdä itseni kauniina. Ryhdyin pukeutumaan värikkäämmin. Koko olemukseni muuttui iloisemmaksi ja hyväntuulisemmaksi.

Työskentelin aiemmin lähihoitajana kehitysvammaisten parissa, kunnes jäin äitiysvapaalle neljä vuotta sitten. Lasten kanssa kotona ollessani löysin jonkinlaisen kutsumuksen varhaiskasvatuksen pariin, ja aloitin hoitajan työt päiväkodissa loppuvuodesta. Mieheni jäi koti-isäksi, eli vaihdoimme rooleja.

Haluaisin vaikuttaa pienten lasten ajatusmalleihin niin, että he oppisivat suhtautumaan suopeammin erilaisiin kehoihin. Haluan opettaa yhdenvertaisuutta ja kertoa, ettei ketään saa arvottaa ulkoisten seikkojen perusteella.

Ihmisten ajattelemattomuudella voi olla kovia seurauksia. Kommentointi ja nälviminen musertavat itsetunnon. Mutta minua on kiusattu jo niin kauan, että mitkään läskihuutelut eivät enää satuta. Jos joku haluaa käyttää aikaansa minun mollaamiseeni, niin se on minulle aivan sama. Se kertoo enemmän hänestä kuin minusta.

Saan paljon vihapostia ja kommentteja. Tapaani liikkua pilkataan hassuksi. Joskus, kun jaan kuvan miehestäni, joku kommentoi hänen olevan tuleva leski.

Asioiden vääristely tuntuu minusta pahalta. Joskus työkykyäni on kyseenalaistettu painoni vuoksi. On epäilty, onko kehopositiivisuudesta puhuminen minulle tärkeämpää kuin lasteni hyvinvointi. Joku on arvellut, että perheeni ei merkitse minulle niin paljon kuin syöminen.

Se tuntuu järjettömältä, etenkin kun kommentoijat ovat täysin minulle tuntemattomia. Anonyymin profiilin taakse on ilmeisen helppo piiloutua. Harva uskaltaa tulla sanomaan samoja asioita kasvotusten.

Toivoisin kommentoijien ymmärtävän, että minäkin olen ihminen, vaikka puhunkin vaikeista asioista avoimesti.

Miksi et vain laihduta? Painonpudotus olisi paras lääke kehohäpeän poistamiseksi. Nämä kaksi lausetta ovat esimerkkejä toistuvista kommenteista, joita saan.

Lihavien ajatellaan olevan laiskoja epäonnistujia, jotka eivät voi menestyä elämässä. Yksi usein toistuva kohtaamani ennakkoluulo on myös se, että me lihavat emme halua huolehtia itsestämme eikä meillä ole itsekuria. Ihmisen painon perusteella määritellään hyvin herkästi hänen taitonsa ja osaamisensa.

Jokainen ylipainoinen ihminen tiedostaa lihavuuden terveysriskit. Kenenkään muun ei tarvitse tulla julistamaan niitä minulle. Minulla ei ole kroonisia sairauksia, mutta tiedän, että ahmimishäiriön ja ylipainon vuoksi riskini niihin on kohonnut.

Äskettäin lääkäri suositteli minulle lihavuusleikkausta, mutta kieltäydyin siitä. Ajatus kirurgisesta operaatiosta tuntuu liian pelottavalta. Aion sen sijaan kokeilla ruokahalua vähentävää lääkitystä, jonka pitäisi auttaa painonhallinnassa. Teen sen imetyksen lopettamisen jälkeen. En kuitenkaan aloita lääkkeen käyttöä ulko­näköni vuoksi vaan terveyssyistä.

Tärkeintä on osata arvostaa ja kunnioittaa itseään, jotta voi huolehtia hyvinvoinnistaan paremmin. Se on oivallus, jonka olen ymmärtänyt parin viime vuoden aikana. Sama ajatus sai minut aloittamaan elämäntapamuutoksen.

Vasta viime vuonna uskalsin mennä kuntosalille häpeämättä itseäni. Liikunnasta on tullut osa elämääni, jumppaan ja joogaan kotioloissakin. Hiljalleen kehityn ja vahvistun. Tarkoitukseni on voida hyvin ja elää terveellisemmin – ei näyttää erilaiselta.

Viime kesänä menin uimapuvussa rannalle enkä välittänyt pätkääkään siitä, mitä muut ajattelivat. Se tuntui mahtavalta. Olin linnoittautunut niin pitkään kotiini, että on tuntunut ihanalta päästä elämään kunnolla. Maailma on nyt minulle auki eri tavalla kuin ennen.

Vaikka ajattelen vapautuneeni kehohäpeästä, siihen liittyvät kokemukseni heijastuvat elämääni jollakin tavalla ehkä aina – olenhan elänyt sen kanssa lähes koko ikäni. Mutta yritän oppia tulemaan sen kanssa toimeen niin, ettei se rajoita arkeani.

Jo se, että pystyy suhtautumaan itseensä inhoamisen sijaan neutraalisti, on tärkeä taito. Sitä täytyy opetella ja harjoitella. Yksi hyvä keino on aloittaa aamu katsomalla peiliin ja sanoa: olet tärkeä.

En enää tee kieltolistoja ruoista, joita en saa syödä. Osaan katsoa itseäni myötätuntoisesti. Kehoni on kantanut viisi lasta ja rintani ovat imettäneet heidät. Rakastan silmiäni ja osaan arvostaa kasvojani – myös poskiani, joita nuorempana inhon vallassa peittelin.”