Karjalanpiirakat valmistettiin saatavilla olevista raaka-aineista. Ennen kuin riisi tuli 1800-luvulla Suomeen, täytteeksi käytettiin lanttu-, nauris- ja perunasoseita tai hirssiryynipuuroa. Piirakat tehtiin perinteisesti lauantaisin, jolloin uuni kuumennettiin. Kuumimmassa uuninlämmössä paistettiin piirakat, sitten uuni vapautui ruisleivälle ja lihakukolle.
Vatruskat kulkeutuivat Vienanmeren rannalta Petroskoista Möhkön kylälle. Siellä vatruskojen täytteitä varioitiin. Niinpä nykyisinkin saa kokeilla uutta ihan luvan kanssa. Parppeinpirtin ravintoloitsija Hannu Lappalainen on ideoinut muiden muassa korvasieni-, lohi- ja meetvursti-aurajuusto-valkosipulitäytteisiä vatruskoja. Eteläisessä Karjalassa vatruskoilla tarkoitettiin makealla mannapuurolla tai rahkalla täytettyjä leivonnaisia.
Sultsinat olivat perinteistä sunnuntairuokaa, jota syötiin lounaaksi kirkonmenojen jälkeen. Jokainen ruokailija sai lautaselleen pinon vastapaistettuja voideltuja ruiskuoria. Keskelle pöytää nostettiin puurokulho, josta jokainen täytti oman sultsinansa. Saatettiinpa kuoret täyttää valmiiksikin. Herroille rasvainen piirakka taiteltiin niin, ettei täyte valunut käsiin. Maalaiset puolestaan pyyhkivät perinteen mukaan ylimääräisen rasvan hiuksiinsa.
Sulhaspiirakat eli keitinpiirakat olivat sultsinoiden tapaan nopeita valmistaa, jos täyte oli valmiina. Kun anopille mieleinen sulhanen tuli kylään, anoppi kääräisi täytteen ruiskuoreen ja keitti piirakat runsaassa voissa. Maukkaat maistiaiset saanut sulhanen koki olevansa tervetullut taloon. Paastonaikana sulhaspiirakat keitettiin rypsiöljyssä, jota kutsuttiin siemenvoiksi eli pyhäksi voiksi.
Lähde: Hannu Lappalainen ja Vesa Kuronen, Karjalaisessa ruokapöydässä.
