Tästä ei tule mitään, ei ainakaan tässä ajassa. Tietenkin tulee, mutta joskus tekee hyvää vaipua lievään epätoivoon, huokailla vähän ja ryhtyä puskemaan rivakasti kohti tavoitetta.

Asunto oli luovutettu yli puoli vuotta kestäneen putki- ja huoneisto­remontin jälkeen, ja nyt se pitäisi sisustaa jälleen kodiksi. Puolisoni oli ilmoittanut hyvissä ajoin, että skippaa mielellään tämän työlään vaiheen ja palaa vasta sitten, kun kokonaisuus alkaa edes suurin piirtein valmistua. Annoin itselleni kaksi päivää aikaa.

Hienojakoista pölyä leijaili liioittelematta kaikkialla. Parkettia täplittivät pikkuruiset maalitahrat. Siivotonta vaikutelmaa pahensi raaka auringonvalo, joka tunki sisään verhottomista ja sälekaihdittomista ikkuna-aukoista.

Seinät olivat paljaat, lattiat matottomat, kattovalaisimet kiinnittämättä. Lisäksi: kaikkia pistorasioita ei ollut kytketty, lattialämmitys ei toiminut, wc-istuimen huuhtelutoiminto reistaili, ja kylpyhuoneen kaapiston laatikot jumittivat.

Olohuoneen keskellä kohosi kahdessa pinossa kookkaita, vihreitä pahvilaatikoita, joihin olin puolisoni kanssa sullonut kaiken sen, mitä emme olleet katsoneet parhaaksi viedä remontin jaloista varastoon. Minulla oli enää kalpea aavistus siitä, mitä missäkin olisi. Ahaa, täällä on lautasia, täällä juomalaseja, täällä paistipannu ja täällä siivoustarvikkeita. Ahaa, kaikki tomussa. Aloin nostella tavaroita kaappeihin taktiikalla tuo tuonne, tämä tänne.

Tehtävä oli hauska huonekalujen sijoitteluun verrattuna. Kirjakaappi oli siirretty maalaamisen tieltä, ja se piti raahata takaisin seinää vasten. Täytenä kaappi ei liikahtanutkaan – eikä liikahtanut kunnolla edes sen jälkeen, kun olin tyhjentänyt hyllyt. Aamuyön tunteina kaappi ja myös neljä ja puoli metriä pitkä ja kolme ja puoli metriä leveä villamatto olivat vanhoilla paikoillaan.

Seuraavaan yöhön mennessä olin jo pitkällä. Totesin myös, että uudenkarheissa keittiökaapeissa oli ensimmäiset itse aiheutetut tahrat ja kylpyhuoneen valopeilissä vesiroiskeita. Alkoi näyttää ihanasti kodilta.