Miksi sinä olet niin vaikea? Tähän kysymykseen sain vastata jo lapsuudessani niin kotona kuin koulussakin. En omasta mielestäni ollut hankala, mutta kuormituin helposti ja tarvitsin tilaa ympärilleni.
Voimakkaat ärsykkeet ja häly saivat minut ärsyyntymään. Toisen ihmisen ruokailun ääni tai vaikka astioiden kalina saattoi ahdistaa minua suuresti. Sen seurauksena saatoin olla kiukkuinen ja väsynyt.
Kerran jouduin koulukuraattorin vastaanotolle vastaamaan kysymykseen: ”Miten kotona menee, kun olet kuulemma vähän vaikea?” Purskahdin itkuun, koska en tiennyt, miksi minut oli leimattu haastavaksi lapseksi.
Äiti kertoi, että olin vakava ja pohdiskeleva tyttö, en samalla tavalla huoleton kuin ikätoverini. Olin paljon omissa oloissani, luin ja kirjotin. Saatoin pyristellä irti halauksestakin. Vanhempieni oli varmasti vaikea ymmärtää, miksi olin toistuvasti niin ärsyyntynyt ja huonotuulisen oloinen.
Vasta aikuisiällä olen ruvennut pohtimaan enemmän, mistä tämä ”vaikeus” kumpusi.
Eri elämänvaiheissa olen viettänyt aina aikaa yhden tai kahden ystävän seurassa kerrallaan. Jos ihmisiä on enemmän, jättäydyn taka-alalle ja muutun tarkkailijaksi. Tunnen ihmisjoukossa herkästi itseni ulkopuoliseksi.
Varhaisaikuisikäni olin hektisessä työssä iltapäivälehden toimituksessa. Kokousten ja isojen tilaisuuksien jälkeen olin usein todella väsynyt. Sosiaaliset tilanteet tuntuivat uuvuttavilta myös vapaalla, ja vetäytynyt olemukseni tulkittiin usein ylimielisyydeksi tai ylpeydeksi.
Kolmekymppisenä minulla alkoivat univaikeudet, joista kärsin edelleen. Etsin monta vuotta apua työterveydestä ja eri lääkäreiltä. Yksi heistä totesi viisaasti, ettei koskaan ole tavannut vastaanotollaan muita kuin herkkiä ja vahvasti tuntevia ihmisiä – huithapeleilla ei ole uniongelmia.
Vuonna 2015 työskentelin isossa mediatalossa hektisessä työssä. Tilanteet muuttuivat toistuvasti, ja olin jatkuvasti tekemisissä monen ihmisen kanssa isossa avokonttorissa. Jos sain ratkaistua yhden ongelman, toinen tuli heti perään. Herkkänä ihmisenä en voinut sietää ristiriitatilanteita.
Huomasin olevani hyvin lähellä loppuun palamista. Sain elämäni ensimmäisiä paniikkikohtauksia. Kehoni yritti viestiä, että olen väärässä paikassa, väärässä elämässä. Jonkin oli muututtava.
Anoin vuodeksi vuorotteluvapaata, jotta voisin pohtia, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Halusin viettää aikaa ulkomailla ja toteuttaa unelmani: kirjoittaa ensimmäisen kirjani.
Juuri kun olin lähdössä reissuun, sain puhelun, jossa minulle tarjottiin hyväpalkkaista työtä kansainvälisen lehden päätoimittajana.
Se oli tulikoe: jouduin tekemään valinnan kunnianhimon ja intohimon välillä ja punnitsemaan vaakakuppeja, joista toisessa painoivat maine ja raha, toisessa unelmat ja muuttuva arvomaailmani. Kysyin itseltäni, millaiset asiat ovat minulle merkityksellisiä ja miten kovasti halusin lähteä maailmalle ja muuttaa elämäni.
Kuulin intuitioni äänen. Minua vedettiin kahdesta suunnasta, ja niistä oli valittava toinen. Kieltäydyin työpaikasta ja päätin lähteä. Silloin tiesin, että vahva sisäinen ääneni oli kuoriutumassa.
Matkustelin Intiassa ja Indonesiassa, kirjoitin ja työskentelin vapaaehtoisena orankien hoivakodissa Borneossa. Se oli itsetutkiskelun aikaa, jolloin kuuntelin sisintäni ja mietin, mitä tulevaisuudeltani halusin.
Ymmärsin eläneeni vuosia aivan vääränlaisessa muotissa. Yritin olla raudanluja ja pätevä työssäni esimiehenä. Vasta kaukana kotoa tunsin armollisuutta itseäni kohtaan – ei minun tarvinnut olla kukaan muu tai toisenlainen. Ymmärsin tarvitsevani rauhaa ja tilaa ympärilleni.
Kotiinpaluuni jälkeen palasin kahdeksi kuukaudeksi vanhaan työpaikkaani. Kuvittelin sopeutuvani entiseen, mutta se ei tuntunut oikealta. Päätin, että jos saisin kustannussopimuksen ensimmäiselle kirjalleni, ottaisin riskin ja irtisanoutuisin. Näin tapahtui.
Ajan kuluessa luin paljon erityisherkkyyttä käsitteleviä tarinoita ja lehtijuttuja. Huomasin, etten olekaan yksin, vaan meitä vahvasti tuntevia on paljon. Oivalsin olevani erityisherkkä.
Erityisherkkyys ei ole sairaus, eikä siitä voi saada diagnoosia. Itse ajattelen sen olevan ominaisuus, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Tunnen voimakkaasti ääritunteita, kuten surua ja pettymystä, mutta myös iloa ja rakkautta. Liikutun herkästi tarinoista ja taiteesta.
Erityisherkkyydessä on paljon hyvää. Se on kykyä aistia asioita ja tilanteita vahvasti – näen usein huoneissa ”virtahepoja”, joita muut eivät huomaa. Havaitsen, onko minun turvallista olla jonkin ihmisen seurassa. Onko ilmapiiri hänen lähettyvillään hyvä vai huokuuko ihminen negatiivisuutta?
Tiesin esimerkiksi pitkään sen, että vanhempani aikovat erota jo ennen kuin he kertoivat siitä ollessani 13-vuotias. Kotona vallinnut apea ilmapiiri oli tarttunut minuun jo paljon aiemmin, ja jollain tapaa aavistin tulevan.
Erityisherkkyys mahdollistaa minulle kyvyn tehdä luovaa työtäni kirjailijana. Alituisesti toimiva mielikuvitus on vahvuuteni, jonka avulla pystyn asettautumaan todellisen tai fiktiivisten ihmisten asemaan ja rakentamaan tarinan heidän kokemustensa ympärille.
Herkkyydessäni on myös elämää hankaloittavia puolia. Kuormitun ja väsyn herkästi. En voi sopia useita tapaamisia samalle viikolle, oli kyse työhöni liittyvistä kohtaamisista tai ystävien näkemisestä. Isojen juhlien ärsyketulvasta saatan toipua koko seuraavan viikon ajan. Tarvitsen paljon rauhaa ja tilaa hälinän vastapainoksi.
Voimakkaat tuoksut tekevät minut huonovointiseksi. En siedä kovaa meteliä, kuten rakennustyömaan ääniä. Pakastimen hurinakin tuntuu usein ärsyttävältä. Aistini ovat usein jatkuvasti hälytysvalmiudessa.
Toisten tunteet tarttuvat minuun helposti, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia, ja minun on vaikea päästää niistä irti. Toisen ihmisen negatiivinen purkaus saattaa kulkea mukanani monta päivää. Ajattelen, että hermojärjestelmäni reagoi erilaisiin ärsykkeisiin ja tunteisiin tavallista herkemmin.
Olen omaksunut ajatuksen, että univaikeudet liittyvät herkkyyteeni ja tapaani pohtia ja murehtia asioita. Ne kuuluvat minun pakettiini ja persoonaani.
Olen opetellut viime vuosina kuuntelemaan itseäni ja pitämään paremmin huolta rajoistani. En enää ota kantaakseni muiden murheita tai ryhdy yhtä herkästi kaivoksi, jonne sopii kaataa kaikki elämän kurjuus. Se on vaatinut myös joistain vanhoista ystävyyssuhteista luopumista.
Vasta vuorotteluvapaani jälkeen ymmärsin, miten kuormittavia ja manipulatiivisia nämä ihmissuhteet olivat olleet. Olin antanut muiden kohdella itseäni huonosti. Se saattoi näkyä väheksymisenä tai piikikkäinä huomautuksina.
Kun ryhdyin päätoimiseksi kirjailijaksi vuonna 2016, vanha elämä jäi. Irtautuminen siitä on ollut yksi parhaista päätöksistäni. Nyt lähipiirini koostuu ihmisistä, joiden kanssa voin olla oma itseni.
Muutin puolisoni kanssa Helsingistä Porvooseen vuonna 2020. Hän on luonteeltaan hyvin erilainen, vilkkaampi ja ulospäinsuuntautuneempi kuin minä, mutta ymmärtää tarpeeni omaan tilaan ja rauhaan. Hän on aina puolellani. Hänen mielestään olen riittävä juuri tällaisena.
Vielä aikuisiälläkin konfliktitilanteissa olen saanut usein kuulla olevani ”aina niin helvetin herkkä”. Se on ollut loukkaavaa ja moite siitä, että olisin ikään kuin vääränlainen. Ihan kuin herkkä ihminen ei selviäisi tässä maailmassa, vaan pitäisi olla kova ja tunteeton päästäkseen eteenpäin. Pitkään minäkin luulin niin.
Vaikka ymmärrän tänä päivänä itseäni paremmin kuin ennen, minua vaivaa yhä usein pelko epäonnistumisesta tai arvostuksen puutteesta. Kelpaanko tällaisena maailmalle? Vaikean lapsen leima jäi kai itämään syvälle minuun.
Erityisherkkyyttä käsittelevä lastenkirjani Herkkä Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit julkaistiin tänä syksynä. Kirjan teemana on erityisherkkyyden lisäksi erilaiset pelot ja se, miten niiden kanssa voi elää, päästää niistä irti tai miten ne voi nähdä jopa voimavarana.
Kirjan johtotähti, erityisherkkä Pilvi Perhonen muistuttaa aikalailla minua, ja osa kotijoukoista on nimennyt minut hänen mukaansa kirjan myötä.
Minun lapsuudessani 80-luvulla tunteista ei juuri puhuttu. Lapset jaoteltiin kiltteihin ja tuhmiin tai vilkkaisiin ja rauhallisiin ehkä jopa normaaleihin ja epänormaaleihin. Erilaisuutta pidettiin vajeena. Silloin olisin kaivannut sitä, että joku olisi sanonut, ettei minun tarvitse olla yhtään sosiaalisempi tai hilpeämpi. Että minun ominaisuuteni tekevät minusta ainutlaatuisen.
Nyt aikuisena haluan ajatella, että herkkyyteni on rikkaus. Samalla toivon, ettei kukaan kokisi olevansa erilaisuutensa takia muita huonompi. Olenhan minäkin tällaisena herkkiksenä juuri oikeanlainen.
