Isä antoi lahjaksi työkaluboksin ja haki kotiin vaikka keskellä yötä – 12 esimerkkiä siitä, mitä isä osaa parhaiten

”Kun muutin ensimmäiseen opiskelijakämppääni, isä oli kerännyt minulle oman pienen työkalupakin. Ei mitään uusia työkaluja, vaan omia, käytettyjä, hyväksi havaitsemiaan. Niillä hoitui taulun kiinnitykset ja hyllyjen kokoamiset! Myöhemmin elämässä hän on saapunut aina tarvittaessa remppa-apuun – sirkkeli ja iskuporakone takakontissa – vaikka välimatkaa on monta sataa kilometriä.” - Isän tyttö

”Nyt jo edesmennyt isäni oli hiljainen mietiskelijä, joka viihtyi parhaiten kirjojen äärellä. Hän oli kuitenkin aina valmis auttamaan – yleensä jo ennen kuin tajusin, että edes tarvitsen apua. Esimerkiksi silloin, kun varhaisteininä keksin alkaa jakaa mainoslehtiä ja otin aivan liian ison alueen, vieläpä monen kilometrin päästä kotoamme. Olin sitä mieltä, että selviän kyllä pyöräilemällä edes takaisin kotiin hakemaan aina uutta mainoslehtipinkkaa, mutta isälläni oli parempi ehdotus: lastaamme automme peräkontin ja takapenkin täyteen mainoksia ja hän viettää sunnuntaipäivän autossa sanomalehden parissa, ja minulla on lyhyt matka hakemaan täydennyslastia. Hyvin toimi, ja käytimme tätä taktiikkaa onnistuneesti parin vuoden ajan.

Tai silloin kun opiskelijana ulkomailla tuli juhlittua niin myöhään, että myöhästyin aamulennolta kotiin. Olin jo valmis odottamaan seuraavaa halpalentoa, mutta isä oli sitä mieltä, että kotiin vain mahdollisimman pian, joulun viettoon – lennon hinta oli sillä hetkellä toisarvoinen asia.

Tai silloin kun erosin ja yritin esittää vanhemmilleni, että pärjään kyllä enkä tarvitse mitään apua. Isä nyökytteli – ja pyysi äidiltäni salaa tilinumeroni.” - Liisa

”Olen maaseudulta kotoisin, joten hetket isäni, iskän, kanssa yhdistyvät hyvin pitkälti autossa istumiseen. Isäni kuskasi minua tuhansia tunteja kapeita hiekkateitä kouluun, harrastuksiin, linja-autoasemalle, bileisiin, töihin, yleensä kaahaten, sillä lähdimme liikkeelle aina aivan liian myöhään. Kerran huomasin mutkassa, että olin kiireessä unohtanut vetäistä oven kunnolla kiinni, sillä se räpsähti auki. Toisen kerran isäni joutui ajamaan Helsingin-bussia takaa lähes 40 kilometriä, sillä myöhästyimme täpärästi.

Teininä isä haki minut perjantai-iltaisin aina puoli kahdeltatoista linja-autoaseman parkkipaikalta kotiin nukkumaan. Kerran vielä pidemmällä peräkylällä asuneen kaverin moposta loppui bensa postilaatikkomme kohdalla puoli kahdelta yöllä. Kaveri työnsi moponsa pihaamme, soitti ovikelloa ja niin iskä lähti heittämään hänetkin kotiin.

Noiden autossa vietettyjen tuntien aikana ehdimme puhua ihan kaikesta, ja olin isäni kanssa todella läheinen. Minulla ei ole autoa, joten joudun keksimään muun keinon, kuinka saan aikaan saman omien lapsieni kanssa. ” - Satu

”Kohtasimme isäni kanssa aina ruuan äärellä. Meillä oli melko iso ikäero, noin 45 vuotta, joten leikit eivät yhdistäneet meitä oikeastaan ikinä. Äiti teki meillä aina ruuan. Jos hän oli poissa, olimme joko nälissämme tai söimme leipää. Kerran äiti oli matkoilla, ja ajattelin hemmotella isää kysymällä, mitä hän toivoisi päivälliseksi. Kuvittelin mielessäni lämpimiä leipiä tai munakasta, mutta hänpä keksikin pyytää verilettuja aidosta verestä. Lupaus oli pidettävä. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun olen tehnyt veriruokaa. En pysty syömään verilettuja edes eineksinä.

Isällä oli yksi bravuuri: keitetyt munat. Pystyn vieläkin tavoittamaan sen hartaan ja levollisen tunteen, kun söimme kahdestaan keitettyjä munia iltapalaksi keittiönpöydän ääressä. Olin silloin alle kouluikäinen. Meillä oli toinenkin yhteinen herkku. Isä osti joskus hallista halvalla makkarapötköjen kantoja ajokoirallemme. Hän avasi paketin keittiönpöydän ääressä hartaana kuin paremmankin aarteen, ja me pistelimme sieltä kahdestaan parhaat palat omiin suihimme. Muu perhe ylenkatsoi herkkuhetkeämme. Kun muutin aikoinaan kotoa opiskelupaikkakunnalle, isä osti evääksi kokonaisen kalakukon. Siitä riitti särvintä kämppikselle ja minulle kokonaiseksi viikoksi.

Isällä oli tapana myös haaveilla ruokapöydässä tulevista ihanista aterioista. Hän oikein inspiroitui suunnittelemaan syödessään, mitä meillä voisi olla ruokana lähipäivinä. Se hermostutti meidän äitiä tavattomasti. Jos isä vielä viittasi johonkin oman äitinsä onnistuneeseen keitokseen, siitä ei hyvä seurannut. Nyt huomaan, että tapa on periytynyt minuun.” - Kirsi

”Ensimmäisen ajokokemukseni sain traktorissa joskus aivan pikkutyttönä. Istuin isän sylissä traktorissa mummolan perunamaalla, ja isä hyppäsi yhtäkkiä kyydistä pois ja käski pitää ratin suorassa ja painaa hiljaa kaasua. Hädin tuskin ylsin kaasupolkimeen, joten vauhti ei ollut kova ja isäkin ehti hetken päästä hypätä takaisin. Muistan vielä tuon tunteen, kun jäin yksin traktorin puikkoihin: pelotti mutta samaan aikaan oli jotenkin hauskan jännittävää. Autolla ajamisen hän opetti samalla metodilla: kytkin pohjaan, vaihde päälle, vähän kaasua ja anna mennä. Sen verran raskas oli kaasupoljin jo silloin, että hän joutui pysäyttämään risteykseen käsijarrulla.

Myöhemmin aikuisena isä istutti minut traktorikaivurin rattiin, ja hyvin pienen opastuksen kera käski ajaa hänen pyöräkuormaajansa perässä parikymmentä kilometriä. Kylmä hiki puski otsasta, kun meitä lähti ohittamaan perävaunullinen rekka, joka ei sopinutkaan väliimme vaan joutui kiilaamaan minut sillankaiteeseen. No, kuinkaan ei käynyt, matka jatkui kauha keinuen. Myöhemmin ajoin tuota pyöräkuormaajaakin. Isä istui kanssani hytissä ja opetti kauhan käyttöä vartin verran ja sitten pisti kuormaamaan haketta yksin.

Tämä isän tapa opettaa on ollut toisaalta pelottava, mutta se on antanut myös rohkeutta ja itseluottamusta: ”Anna mennä vaan, kyllä sinä osaat ja sinä pärjäät.” Tietysti se on osoittanut myös luottamusta.” - Mervi R.

"Isän ansiosta minulla on syvä ja kestävä luontosuhde. Meitä siskoksia vietiin pienestä asti usein metsään, ja opimme pitämään sitä yhtenä parhaista leikkipaikoista. Marjanpoiminta ei jaksanut silloin kiinnostaa, mutta annas kun tuli sieniretken tai samoilun vuoro. Saappaat jaloissa hölskyen kuljin isän suurissa jalanjäljissä mättäillä ja varvikoissa. Samalla isä opetti kärsivällisesti monet vahverot, haperot ja tatit. Jopa jokunen linnunlauluääni ja kasvi jäi mieleen. Samoin monet sääilmiöt saivat aina selityksen isältä. Miten joku voikin tietää kaiken, pohti lapsen mieli. Noista vuosista jäi aarteekseni taito kuunnella metsää ja olla siellä hiljakseen, ajan kanssa, pelkäämättä.

Isä opetti käyttämään metsää myös toisin. Hiki päässä olen sahanut ruosteisella (vaarattomalla) mökkisahalla riukuja ja polttopuiksi, ja hieman kasvettuani sain alkaa harjoitella kirveen käyttöä ja halonhakkuuta. Nyttemmin olen päässyt jatkokurssille halkokoneen käytössä, ja moottorisahakin pysyy kädessä. Vaikka onhan se vieläkin aika hankala saada käyntiin, jos isä ei ole lähettyvillä.” - Metsätyttö Hanna

"En koskaan puhu isän kanssa puhelimessa pelkkiä kuulumisia vaihtaakseni. Mutta kun tarvitsen oikeasti apua, huomaan usein soittavani nimenomaan isälle. Hänkin on huomannut tämän ja vastaa puheluihini "remppaneuvonta" tai jotain muuta vitsikästä. Isä ei koskaan tyrkytä apuaan. Mutta aina kun hän tulee kylään aikuisen tyttärensä ja tämän perheen luo, mukana on työkalupakki, jolla hoidetaan jokin ikuisuusprojektiksi jäänyt asia kuntoon. Nytkin isä on tulossa viikonloppuna kylään ja soitti jo etukäteen, olemmeko jo vaihtaneet talvirenkaat autoon. Tiedän, että tällaiset asiat ovat hänen tapansa auttaa tytärtään kiireisessä pikkulapsiarjessa." - Marjukka

”Tein ikimuistoisen Rooman-matkan isäni ja äitini kanssa heidän ollessaan jo eläkkeellä. Isän kanssa olimme usein matkustaneet kaksin ollessani lapsi. Nyt halusin viedä vanhempani Roomaan isän synttäripäiväksi, minne isä oli toivonut joskus vielä pääsevänsä. Nyt isä vielä pystyisi matkustamaan toivuttuaan pitkään kahdesta vaikeasta sydänkohtauksesta. Maaliskuun keväisenä päivänä me sitten seisoimme Rooman Vatikaanissa, Pietarinaukiolla. Turistejakin oli onneksi hieman vähemmän ja saimme nauttia Pietarinkirkon nähtävyyksistä.

Isäni sydämen vajaatoiminnasta johtuen jätin vanhempani odottelemaan ylähissitasanteelle, ja päätin itse kivuta historialliset sadat rappuset kohti korkeinta kirkkokupolia nähdäkseni yli Rooman. Ylhäällä oli huikean kaunista ja yhtäkkiä sinne ilmestyi silminnähden uupunut äitini ilmoittaen myös isän olevan matkalla ylös. Soitin hädissäni isälleni vaatien häntä palaamaan heti alas. Isä katkaisi puhelun todettuaan tulevansa ylös, kun alaskaan ei pääse. Niin, tajusinhan minäkin, ettei niitä kaarevaseinäisen kupolin kapeimpia yksisuuntaisia portaita takaisin päässyt. Oli toiset portaat, jotka veisivät alas.

Isä tuli kuin tulikin ylös ja pian laskeuduin vitivalkoisen uupuneen isäni kanssa ne toiset portaat alas. Äiti selviytyi hieman paremmin. Matka alas portaita tuntui ikuisuudelta ja taisin rukoilla. Alhaalla Pietarinaukiolla me lepäsimme ja minä tyttären oikeudella annoin valittujen sanojeni tulla. Huoli oli ollut ihan järjetön miettiessäni, että tännekö me nyt sitten isä jäätiin, ikuiseen kaupunkiin, Roomaan.

Matkasta on nyt aikaa reilut kymmenisen vuotta, ja tämä ihana sydämellinen jääräpää täyttää jo 90 vuotta. Enää emme reissuillemme pääse, mutta kakkukahvit juhlapäivänä juodaan ja yhteisiä matkojamme muistellaan. Tämä oli ehkä se jännittävin matkamme. Hyvää isänpäivää rakas Isä!” - Merja

"Isäni on näin tyttären näkökulmasta tietenkin maailman paras nikkaroija ja remppamies. Sinä jouluna, kun olin juuri muuttanut pois kotoa opiskelija-asuntoon, sain isältäni ikimuistoisen lahjan. Hän oli kunnostanut vanhan, pienen metallisen työkaluboksin ja varustanut sen työkaluilla, joita arveli minun tarvitsevan. En melkein hennonut käyttää söpöjä pikku nauloja, joita isä oli työkalulaatikkoon varannut. Lahjan saamisesta on jo 22 vuotta, mutta isän valitsema täydellinen pieni vasara on käytössä edelleen. Se on osoitus isän rakkaudesta, joka ilmenee teoilla eikä suurilla sanoilla." - Aksu

"Oli marraskuu vuonna 1968. Olin isäni kanssa matkalla Stockmannille ostamaan minulle uutta talvitakkia. Istuin tyytyväisenä Citroenin takapenkillä. Kohta pääsisin hienon tavaratalon lastenvaateosastolle. Juuri kun olimme lähestymässä keskustaa, joukko nuoria alkoi rynniä Mannerheimintien yli kohti Vanhaa Ylioppilastaloa. Minua pelotti. Lentokapteeni-isäni hiljensi vauhtia ja sanoi tyynesti: 'Jos pelottaa, mene lattialle makaamaan.' Jälkeenpäin harmitti, että en uskaltanut katsoa Vanhan valtausta auton ikkunasta." - Anna

"Olin kai noin neljän ikäinen, kun olimme perheeni kanssa saunassa kerrostalomme kellarissa. Minä siirryin löylyistä pukuhuoneeseen odottamaan kotiin lähtöä ja leikin ajankulukseni pesuhuoneen oven lukolla. Kun muut tulivat jyskyttämään ovea, en osannut avata lukkoa. Isän piti kiivetä alastomana (ei peflettiäkään suojanaan) pesuhuoneen ikkunasta pihalle ja juosta naapuritaloon hakemaan talonmies apuun.

Minä itkin pukuhuoneessa odottaen tukkapöllyä tai selkäsaunaa, mutta isä vain naureskeli tapahtuneelle. Sain kuitenkin vain puhuttelun siitä, että lukoilla ei saa ikinä leikkiä. Isän pettämätön huumorintaju elää muistoissani." - Tuulikki

"Seurustelin nuorempana yhden pojan kanssa, ja suhde ei ollut kovinkaan terve. Yritin monta kertaa erota hänestä, mutta päädyimme aina uudelleen yhteen. Hivuttauduin hänestä pikku hiljaa kauemmas, muutin esimerkiksi omaan asuntooni yhteisestä kodistamme, mutta jatkoimme edelleen seurustelua. Lopulta päätin vihdoin erota hänestä, ja isäni riensi hätiin – hän oli selkeästi katsellut soutamista ja huopaamista huolestuneena sivusta. Asuin sinä kesänä vanhempieni luona kesätyöni takia, ja kun poikaystäväni tuli siellä käymään, kerroin eropäätöksestäni. Kun saattelin loukkaantunutta nuorukaista ovesta ulos – meillä oli seurustelua kuitenkin takana jo useampi vuosi, ja päätös oli täysin yksipuolinen – isäni seisoi eteisessä. Tukena ja turvana. Kirjaimellisesti katsoi, että poika poistuu. Koskaan aiemmin hän ei ollut parisuhteeseeni millään tavalla puuttunut. Tavaranikin haimme pojan luota yhdessä. Eroa seuranneet viikot olivat vaikeita, poika yritti viesteillä ja soitoilla pommittamalla saada minut pyörtämään päätökseni. Isäni soitti silloin joka ikinen aamu minulle. Muistan, miten heräsin usein soittoon. Hän halusi varmistaa, että pysyn yhä päätöksessäni. Muistan edelleen, miten hän sanoi: 'Päätösten tekeminen ei ole vaikeaa, vaan niissä pysyminen.'

Universumille, maailmankaikkeudelle, kaikille mahdollisille jumalille kiitos, että isäni auttoi minut irti tuosta ihmissuhteesta. Vuotta myöhemmin tapasin nykyisen aviomieheni." - Tico

Kuva iStock, käsittely Katja Reina.