Kotivinkki

Inka Kallén: Olisi ihanaa, että minulla olisi elämänkumppani

Inka Kallén: Olisi ihanaa, että minulla olisi elämänkumppani

Olipa kerran nuori tyttö, joka sai unelmiensa roolin tv-sarjasta Kotikatu. Jo lapsena sama tyttö otti roolin pitää toiset ihmiset tyytyväisinä. Vaadittiin anoreksia ja roppakaupalla itsensä hyväksymistä, ennen kuin näyttelijä Inka Kallén, 31, ymmärsi olevansa täydellinen juuri näin.
Teksti Anni Peltola
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto, Kaisu Jouppi
Mainos

En minä voi olla Jukka Puotilan tytär. Emme me ole yhtään samannäköisiä, ajattelee Inka, 13 vuotta. On vuosi 1995, ja Inka on juuri käynyt Ylen uuden draamasarjan koekuvauksissa. Mielessään hän päättää unohtaa koko jutun.

Parin viikon kuluttua puhelin kuitenkin soi. Rooli on Inkan unelmien täyttymys: hänestä tulisi Kotikadun Mirja Mäkimaa.

Nyt Inka Kallén, 31, istuu kotinsa muhkealla sohvalla. Vapaapäivä ei voisi olla parempi: hän on nukkunut pitkään, ulkona paistaa kevättalven aurinko, takassa rätisee tuli ja villasukat lämmittävät jalkoja. Inka ojentaa villasukat  vieraallekin ja keittää teetä leipomiensa keksien kaveriksi. Resepti on tärkeä – se on hyvältä ystävältä, joka menehtyi muutama vuosi sitten rintasyöpään.

Koti Tuusulassa antaa kaivatun levon, kun takana on tiukka työrutistus.

Vaikka eivät kiireet Inkaa haittaa. Hän on saanut tehdä sitä, mitä eniten rakastaa: näytellä. Vaikka notkahtaneista katsojaluvuista kärsinyt Kotikatu lopetettiin viime syksynä, rooli lääkäri Mirja Mäkimaana siirtyi Inkan mukana Ylen Uusi päivä -sarjaan. Inka näyttelee parhaillaan myös Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Kolme apinaa.

Tämän vuoden lopussa Inka nähdään myös elokuvassa Ainoat oikeat. Siinä Inka on räväkkä miestenkaataja.

– Minulle ovat aina langenneet kilttien, puhtoisten tyttöjen roolit, joten tämän elokuvaroolin tekeminen on ollut upea ja erilainen kokemus.

Nyt Inka on pisteessä, jossa hän luottaa omiin taitoihinsa näyttelijänä. Elokuvarooli oli hänen unelmansa.

– Minulle tuli intuitiivisesti sellainen olo, että minun täytyy ottaa itse yhteyttä ohjaajaan. Ensimmäistä kertaa arvostin itseäni näyttelijänä, enkä miettinyt, että kehtaanko tarjota itseäni. Uskon, että tilaan ulkopuolelta juuri sitä, mikä ajatukseni itsestäni on.

Siinä on ajatus, jonka sisäistämisen eteen Inka on tehnyt töitä koko elämänsä ajan.

Ruskovillaa ja porkkanamehua

Kotikadun ensimmäinen jakso esitettiin elokuussa 1995. Sarjaa oli tarkoitus tehdä ensin vain kolme vuotta, mutta siitä tuli Suomen pitkäaikaisin yhtäjaksoinen draamasarja. Kotikatu pyöri televisiossa melkein 18 vuotta.

Inka oli mukana koko sarjan esitysajan, mutta piti siitä taukoa pariin otteeseen opiskeluidensa aikana. Sarjan lopettaminen tuli Inkalle ja muille näyttelijöille täytenä yllätyksenä. Viimeisinä kuukausina kuvauksissa itkettiin paljon.

– Kotikadun tekemistä ja rakkaita ihmisiä on kova ikävä. Niitä aikoja kun ei saa koskaan takaisin.

Teini-ikäinen Inka suhasi kuvauksissa Helsingissä, mutta koti oli Tuusulassa, Keski-Uudellamaalla. Perhe – isä, äiti, Inka ja pikkuveli – asui kauniin Tuusulanjärven rannalla. Lapsuus tuo Inkalle mieleen porkkanamehun, Ruskovillan kokohaalarit ja äidin kasvattamat idut.

Perheessä uskottiin luonnonmukaiseen, terveeseen elämään, ja perhe oli kasvissyöjiä. Inkan äiti on homeopaatti, isä taas toi aikanaan paastoa Suomeen. Inkan syntymäkin oli aikanaan lempeä: synnytys tapahtui luonnonmukaisin keinoin hämärässä, ja isä kylvetti esikoistaan hartaasti heti syntymän jälkeen. Kun korvaa koski, äiti leikkasi sipulista paloja korviin ja veti tiukan myssyn pienen Inkan päähän.

– En ikinä ajatellut lapsena, että olen erilainen kuin muut. Minulle elämäntapamme oli luonnollinen asia. Joskus jouduin ehkä ottamaan eväät kouluun, ja ihmiset ympärillä ihmettelivät valintojamme. Kasvissyönti ei ollut siihen aikaan tavallista.

Mutta kyllä Inka joskus uhmasikin. 13-vuotiaana hän tajusi, ettei ole koskaan käynyt Mäkkärissä ja pinkoi sinne syömään kalanuggetteja.

Ehdottomuus sai jäädä

Inka on asunut välillä Helsingissä ja opiskellut New Yorkissa, mutta nyt koti on taas Tuusulassa, vain kilometrin päässä lapsuudenkodista. Pieni, mintunvihreä mökki seisoo pellon laidalla, keskellä hyviä hiihtomaastoja ja kauniita pyöräilyreittejä.

– Olen aina kokenut olevani pikkukaupungin tyttö, mutta nautin myös suurkaupungin tunnelmasta. Viimeiset neljä kesää olen viettänyt Lontoossa, jossa olen opettanut lapsille ja nuorille näyttelemistä.

Inka on kiitollinen lapsuudenkotinsa arvoista. Flunssaa hän lääkitsee äidiltä oppimillaan konsteilla ja soittaa lääkärille vain hätätapauksessa.

– Minulle on jäänyt hyvä vastustuskyky, olen syönyt vain yhden antibioottikuurin koko elämäni aikana.

Inka on pääasiassa kasvissyöjä ja rakastaa linssejä. Porkkanamehu on edelleen tärkeä voimajuoma. Sitä hän puristaa omalla mehulingollaan ja terästää inkiväärillä. Ruoan suhteen Inka ei kuitenkaan halua olla liian ehdoton. Hän on kulinaristi, joten jos esimerkiksi punaista lihaa on tarjolla, hän saattaa ottaa maistiaisen.

– En usko enää, että kasvissyönti olisi ainoa oikea hyvä asia. Ei ole tärkeää, mitä suuhuni pistän, vaan mitä ajattelen ruoasta. Syönkö syyllisyydellä vai rakkaudella. En halua olla tiukka ruoan suhteen, koska olin sitä nuorena.

Joten kun Inkan tekee suklaata mieli, hän antaa palaa vain.

”Anoreksia kuului polkuuni”

Nuori Inka matkasi koulun, kodin ja kuvausten väliä ja harrasti samaan aikaan intohimoisesti tanssia. Mutta aina välillä Inka seisahtui peilinsä eteen ja tarkasteli vyötäröään.

15-vuotiaana Inka sairastui anoreksiaan.

Kun anoreksia oli rankimmillaan, Inkalla piisasi energiaa. Hän hoiti tunnollisesti koulun ja kuvaukset, mutta lopulta vanhemmat puuttuivat asiaan. Kotikadun tiimikin oli huomannut Inkan laihtumisen. Inka muistaa, miten tiimin autonkuljettaja, ”Halli-Karppinen”, oli Inkasta huolissaan – pakotti kerrankin takaisin kauppaan, kun Inka oli ostanut evääkseen vain avokadon ja omenan.

– Muistan, että se ärsytti silloin. Nyt ymmärrän, miten paljon hän välitti minusta.

Inka otti muutaman kuukauden tauon Kotikadusta ja pääsi hoitoon Helsinkiin Auroran nuorisopoliklinikalle.

Inkan mielestä anoreksia ei ole sairaus, vaan oire äärimmäisestä hyväksymättömyydestä itseään kohtaan.

– Uskoin syvästi, että hyvä nainen on laiha ja että kelpaan vain tietynlaisena.

Jälkikäteen Inka näkee, että hän oli jo lapsena ottanut roolin pitää muut ihmiset tyytyväisenä. Siinä samalla hän oli unohtanut kuunnella itseään ja miettiä, ovatko lapsuudenkodista tulleet arvot todella hänen omiaan. Lopulta paha olo purkautui anoreksiana.

– Perheessäni arvostettiin liikuntaa ja terveitä elämäntapoja, mutta en syytä vanhempiani anoreksiastani. Minä valitsin sen itse. Anoreksia on kuulunut minun polkuuni.

Parantuminen oli Inkalle pitkä tie. Hän noudatti kiltisti hoitoja nuorisopoliklinikalla, ja reilun vuoden aikana paino muuttui normaaliksi. Mutta mieli taisteli silti hoitojen aikana vastaan. Inka muistaakin olleensa tosi ylpeä anoreksiastaan.

Vasta vuosia myöhemmin Inka sai korjattua sairastuttavat ajatukset mielessään. Nyt hän ymmärtää syvällä sisimmässään, että hänen arvonsa ei riipu siitä, miltä hän näyttää. Nyt hän tietää olevansa täydellinen juuri näin.

Mutta vieläkin joskus tulee niitä päiviä, kun Inka tulee kotiin, kiroilee ääneen ja ajattelee, että mikä läski lehmä olenkaan.

Voima löytyi keskusteluista

Kun Inka oli parikymppinen, hän huomasi, että hänellä ei ollut edelleenkään täysin hyvä olla itsensä kanssa. Inkan äiti oli käynyt jo pitkään elämäntaidollisissa keskusteluissa, joten Inkakin päätti kokeilla.

Elämäntaidolliset keskustelut eivät ole varsinaista terapiaa, vaan itseoppineiden luennoitsijoiden vetämiä kursseja ja keskusteluja. Tavoitteena on mielenrauha.

Masennuslääkkeisiin Inka ei usko, eikä suostunut ottamaan niitä nuorempanakaan anoreksian puhjettua. Hänen mielestään lääkkeet hoitavat vain oiretta, eivät varsinaista ongelmaa. Lääkkeiden sijaan hän halusi nostaa kaiken
pöydälle ja käydä asiat perusteellisesti läpi.

– Elämäntaidollisista keskusteluista tulikäänteentekevä asia elämässäni. Olin käynyt jo anoreksian aikaan psykoterapiassa, mutta en ollut silloin tarpeeksi vastaanottavainen. Nyt olin valmis katsomaan itseäni peilistä ja kyseenalaistamaan kaikki oppimani arvot ja uskomukset. Käyn keskusteluissa edelleen ja toimin myös keskustelukumppanina muille.

Keskusteluissa toinen osapuoli lähinnä vain kuuntelee ja antaa uusia näkökulmia. Ideana on lisätä hyväksyntää itseään kohtaan.

– Jos puhuisin kaverin kanssa, kaveri lähtisi negatiiviseen tunteeseeni mukaan ja lisäisi hätääni: ”niin just, olipa inhottava juttu, miten se noin sinulle teki!” Silloin en oikeastaan pääse siitä tunteesta eroon.

Keskusteluiden avulla Inka on alkanut ottaa vastuuta omista ajatuksistaan. Enää hän ei syytä muita omasta olotilastaan.
– Ajattelin pitkään, että olen huono näyttelijä. Se vaikutti niin, etten saanut hirveästi töitä. Kun ajatukseni itsestäni alkoivat muuttua, työtilannekin muuttui. Minulla on joka hetki mahdollisuus valita rakkaus itseäni kohtaan. Vain sitä kautta voin hyvin.

Nainen parhaassa iässä

Kolmekymppinen Inka on ikionnellinen, että on juuri tämän ikäinen.

– Paranen vain vanhetessani. Minulla on aina ollut olo, että asiat tapahtuvat minulle vähän myöhemmin.

Asioilla Inka tarkoittaa työtä ja perhettä. Työhön liittyvät haaveet toteutuvat paraikaa yksi toisensa jälkeen, ja oman perheen perustamiseenkin Inka uskoo.

– Olisi ihanaa, että minulla olisi elämänkumppani, mutta sellainen tulee, jos tulee. Asiat kyllä tapahtuvat omalla painollaan. Elän nyt näiden realiteettien kanssa ja rakastan elämääni. Nautin siitä, että voin tällä hetkellä tehdä töitä täysillä.

Kotikadun loppuminen oli iso asia, mutta pisti myös liikkeelle positiivisen prosessin. Inka on ymmärtänyt, että joku osa hänestä oli koko sarjan kuvaamisen ajan se 13-vuotias tyttö, joka haki hyväksyntää muilta ihmisiltä. Kun Kotikatu loppui, Inka vapautui.

– Sarjan alkaminen sinetöi uravalintani ja sen loppuminen teki minusta ammattinäyttelijän.

Vähän aikaa sitten Inka luki vanhaa muistikirjaansa. Yhdelle sivulle hän oli kirjoittanut kolme unelmaansa: oma koti, rooli elokuvassa, rooli Ryhmäteatterissa.

Kaikki toiveet ovat jo toteutuneet. Nyt on tilaa uusillekin. 

Inka Kallén, 31

  • Näyttelee Uusi päivä -sarjassa lääkäri Mirja Mäkimaata ja Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Kolme apinaa.
  • Tullut tunnetuksi Kotikatu-sarjasta.
  • Näytellyt myös teatterissa ja esimerkiksi elokuvissa Lupaus, Kolme viisasta miestä sekä Harjunpää ja pahan pappi.
  • Rooli elokuvassa Ainoat oikeat, joka tulee ensi-iltaan vuoden lopussa.

Haastattelu on julkaistu Kotivinkissä keväällä 2013

Julkaistu: 28.3.2013
Katso myös nämä