Hometalon tilalle uusi talo – modernin ruotsalaistalon vanha ilme kätkee uutta tekniikkaa

Rauha on palannut Pirkkolan Kangastielle. Sirkkelit eivät enää surise, naulapyssyt eivät pauku. Matalien omakotitalojen jono näyttää taas ehjältä.

Kun Anne ja Kimmo Väliniemi pari vuotta sitten kyselivät viranomaisilta, saako hometalon tilalle varmasti rakentaa uudisrakennuksen tiukasti suojellulla alueella, silloinen aluearkkitehti vertasi Kangastietä reunustavia ruotsalaistaloja hammasrivistöön. Ehjä rivi on kaunis, mutta kun välistä puuttuu yksikin hammas, vaikutelma on siivoton.

Niinpä Kangastie 14:n talo on nyt rakennettu uudelleen. Se näyttää melkein samalta kuin naapuruston 75-vuotiaat talot, mutta on routaeristeestä piipunhattuun asti uusi ja moderni.

Se on kuin posliinista tehty täydellinen implantti vanhojen hampaiden keskellä, jos hammasvertausta halutaan jatkaa.

Välimäen perheessä ruuhkavuodet ovat pahimmillaan – tai parhaimmillaan, näkökulmasta riippuen. Eemeli, 2, ja Sofia, 4, kommunikoivat kiljumalla ja siirtyvät paikasta toiseen juosten. Lapset vaativat jatkuvasti jommankumman vanhemman huomiota. Samaan aikaan vanhemmat käyvät päivätöissä ja rakennuttavat omakotitalon.

Ensin katsastetaan uuden talon kellarin tekninen tila ja sen vieressä oleva iso kellarihuone.

– Aluksi oli sellainen ajatus, että lapset valvottavat vain toista meistä kerrallaan, ja toinen voi tulla tänne nukkumaan rauhassa, Kimmo virnistää.

– Mutta nythän lapset nukkuvat jo aika hyvin. Tehdään tästä varmaan telkkarihuone ja kotikuntosali.

Alkuperäisten ruotsalaistalojen kellarikerrokset olivat pesu-, varasto- ja huoltotiloja. Koksikäyttöinen keskuslämmityskään ei ulottunut kellariin. Lähes jokaisessa talossa kellarit on myöhemmin remontoitu normaaliin asumiskäyttöön. On saunaa, takkahuonetta, lämmönjakohuonetta ja makuutiloja.

Mutta tässä talossa kellari ei enää tunnu kellarilta. Tämä on maanpinnan alapuolelle louhittua asuintilaa. Ja jotta niin sanotun laajennusosan alla olevaan työ- ja varastohuoneeseen saatiin seisomakorkeus, kellaria piti louhia metrin verran alaspäin. Tästä syystä kellarikerroksen muissa osissa huonekorkeus on 270 senttiä. Ei käy olo ahtaaksi.

Kuivien kellarihuoneiden betonilattiat oli alun perin tarkoitus vain maalata. Vaikutelma oli kuitenkin liian kellarimainen, joten lattiat laatoitettiin. Terassilaajennuksen ohella tämä oli koko rakennushankkeen ainoa ennalta suunnittelematon lisätyö.

Kuntosalihuoneesta avautuu ovi talon tekniseen tilaan. Maalämpöpumppu ohjauskeskuksineen, lämminvesivaraaja, ilmanvaihtokone ja lattialämmityksen lähdöt on saatu mahtumaan pieneen komeroon.

Rakennuspiirustuksissa tila mitoitettiin kaukolämmön lämmönjakolaitteistolle, missä ei olisi tarvittu varaajaa lainkaan. Kun Anne ja Kimmo päättivätkin hankkia lämmitysjärjestelmäksi maalämmön, teknisen tilan järjestelyissä oli vähän miettimistä.

Talon ensimmäinen talvi on vasta tulossa, mutta jo ensikokemukset valitusta maalämpöjärjestelmästä ovat erittäin hyviä.

– Maalämpöpumpussa oli aluksi jotain häikkää, se sammui välillä oudosti. Laitoin valmistajalle viestin, ja seuraavana päivänä sieltä tuli erikoisukko korjaamaan laitteen, Kimmo kehaisee.

Talossa on silmiinpistävän vähän tavaraa. Tavallisesti uuteen asuntoon tuodaan muuttokuorma ja koetetaan sitten asetella vanhat huonekalut, matot, kirjat ja kaikki muut vuosien varrella kertyneet esineet mukavasti uusiin tiloihin.

Mutta nyt Anne sisustaa ja täyttää uutta kotia harkiten.

– Mattoja on vaikea valita. Minä olen kärrännyt tänne vaikka minkälaisia ja vienyt takaisin seuraavana päivänä. Mikään ei ole jäänyt.

Syy muuttotavaran vähyyteen on muutaman vuoden takainen onnettomuus. Anne ja Kimmo myivät pienen rintamamiestalonsa Pirkkolan Viidenrajantieltä ja vuokrasivat ison talon Sipoosta. Parin kuukauden asumisen jälkeen Sofia alkoi saada astmaoireita. Sitten selvisi, että talossa oli paha homeongelma.

Anne ja Kimmo huomasivat myös, etteivät he halua asua Sipoossa. Ei paikkakunnassa sinänsä mitään vikaa ole, mutta tunnin työmatka Länsi-Helsinkiin kävi rasittavaksi.

Perhe muutti nopeasti kerrostaloasuntoon Vuosaaressa, mutta käytännössä kaikki pehmeä irtaimisto oli jo ehtinyt tuhoutua. Vaatteita, kirjoja ja huonekaluja kärrättiin kaatopaikalle. Korvausvaateita harkittiin, mutta lakimiesystävä sanoi, ettei pelkän irtaimiston takia maksa vaivaa lähteä käräjöimään.

Tuon kokemuksen jälkeen Kimmo yllätti Annen eräänä aamuna kertomalla, että Pirkkolassa olisi myynnissä asuinkelvottomaksi homehtunut talo. Tosin purettavaksi määrätty.

– Minä en miettinyt järjellä yhtään, juttu vain tuntui jotenkin meille sopivalta. Okei, mennään katsomaan.

Kimmolla oli ehdotukselleen järkiperusteet.

– Meillä oli haave, että jos joskus saisi rakentaa ihan uuden talon. Tähän oli helppo lähteä. Vuokraoikeus oli kohtuuhintainen myytäviin tontteihin verrattuna. Täältähän ei tontteja myydäkään, mutta tuossa läheisessä Pakilassa omakotitontit maksavat 250 000 – 300 000 euroa.

Kaupat tehtiin parin nopean tarjouskierroksen jälkeen pyyntihinnalla. Kiinnostuneita oli paljon. Rakennuslupaprosessi oli raskas, mutta sen jälkeen asiat tapahtuivat varsin nopeasti. Vanha hometalo purettiin viime syksynä, ja kesäkuussa 2017 perhe muutti uuteen taloonsa.

Niinpä, onnena onnettomuudessa, sisustaminen voitiin aloittaa alusta. Eivät Anne ja Kimmo mitään konmarittajia ole, mutta jokainen taloon hankittavan esineen tarve ja sopivuus arvioidaan erikseen ilman kiirettä.

Modernin valkean väljyyden keskellä silmään pistää keskusaulassa seisova kulunut ruskea piironki. Se on Kimmon äidin peruja.

– Sillä on niin paljon tunnearvoa, että me halusimme pelastaa sen. Se hiottiin puhtaaksi Jokelan vankilan puutyöverstaassa ja peitettiin kolmella lakkakerroksella. Jos sinne jäi homeitiöitä, ne eivät pääse sieltä huoneilmaan. Toivottavasti.

Rakennusvaiheessa oli melkoinen yllätys, että pihan takaosa määrättiin suojeltavaksi. Pitkään hoitamattomana ollut piha kasvoi polvenkorkuista heinää ja kaiken sortin rikkakasveja. Vanhat omenapuut kantoivat toki hyvin hedelmää.

Pihapuoliskon suojelu teki monet asiat tavallista hankalammiksi. Urakoitsija ei voinut tuoda paikalle työmaakoppia, työkoneet joutuivat ahtaisiin tiloihin ja rakennustarvikkeiden varastointi tontilla vaikeutui.

Kaikesta suojelusta huolimatta piha näyttää nyt aivan tuoreelta. Upeat omenapuut ovat tosin tallella – paitsi yksi, joka kaatui loppukesän Kiira-myrskyssä.

Rakennustöiden päätyttyä pihan etuosa maisemoitiin, mullitettiin ja päällystettiin siirtonurmella. Jostain syystä nurmikkorullia oli tuotu tontille selvästi yli alkuperäisen tarpeen, ja kun tavaraa kerran oli, Anne peitti siirtonurmella myös tontin takaosan. Omenapuiden ympärille hän jätti hieman vanhaa niittykasvustoa.

– Nyt siinä on lasten hyvä telmiä. Ja olisihan se ollut hassun näköinen, jos siirtonurmen ja vanhan nurmikon raja olisi ollut näkyvillä. Niissähän olisi ollut ihan eri lajeja. Vanhassa oli mukana perennoja ja niittykasveja. Vaikka kyllähän ne sieltä läpi kasvavat.

Anne ja Kimmo epäilivät aluksi siirtonurmen juurtumista ja kasvamista. Turhaan, sillä jo loppukesällä nurmikon sai leikata kerran viikossa.

– Suomen kesä auttoi meitä siinä. Ohjeissa sanottiin, että nurmikkoa pitää ensimmäisen kuukauden ajan kastella joka päivä. Taisi olla kaksi päivää, kun piti itse ruiskuttaa vettä. Muina päivinä sade hoiti homman.

Arkkitehdin tekemään pihasuunnitelmaan kuului takapihan vanhojen marjapensaiden siirtäminen kadunpuoliselle seinustalle. Erinomainen ratkaisu, joka loi avaruutta takapihalle ja muokkasi etupihan kerralla valmiin näköiseksi.

Vielä kestää muutaman vuoden ennen kuin Kangastie 14 saa kaikessa kasvussa naapuritontit kiinni. Takapihan ympärille istutettiin keväällä kiiltotuhkapensaita, ja syksyyn mennessä ne olivat ehtineet kasvaa jo vyötärön korkeudelle. Ja kerran Kimmo ehti trimmatakin tulevan pensasaidan.

Kadun puolella pensasaidaksi vaihtuu, asemakaavan mukaisesti, orapihlaja.

Pirkkola on erityinen alue. Helsingin Keskuspuiston laidalla on parisataa samojen piirustusten perusteella rakennettua taloa. Suurin osa niistä nousi yhdellä rytäkällä välirauhan aikaan 1940¬-41. Talot – koko Suomeen niitä pystytettiin noin 2 000 kappaletta – olivat Ruotsin kansan lahja talvisodassa kärsineelle Suomelle ja tarkoitettu ensi sijassa luovutetuilta alueilta muuttavien evakkojen asuttamiseen.

Helsingin kaupunki ymmärsi melko varhain alueen ainutlaatuisuuden ja suojeli sen asteittain niin, että nykyinen, vuonna 1988 voimaan tullut asemakaava kieltää jo kaiken muutostyön alueella.

Tästä syystä Anne ja Kimmo saivat odottaa yli puoli vuotta ennen kuin he saivat kaupungilta luvan korvata täysin homehtuneen talon uudella. Rakennuslupa määräsi erittäin tarkasti, että talo piti rakentaa ulkoapäin aivan samanlaiseksi kuin alkuperäiset ruotsalaistalot.

Tosin muita alkuperäisen näköisiä taloja ei Pirkkolassa enää juuri ole. Käytännössä kaikkiin on vuosikymmenten varrella tehty julkisivuakin muokkaavia remontteja.

Aikaisemmat asemakaavat sallivat taloihin tietyt muutostyöt, ja usein asukkaat ovat tehneet remontteja myös omin luvin. On terasseja ja kasvihuoneita. On peltikattoja ja 70-luvun mineriittiverhoiluja ulkoseinissä. Siihen nähden tuntuu vähän epäoikeudenmukaiselta, että uudisrakennuksen on oltava alkuperäisen 40-luvulla rakennetun talon näköinen.

Paitsi että ei se sentään ihan ole. Kadunpuoleisen seinän keskellä kohoaa koneellisen ilmanvaihdon tuloilman putki, katolla on muun muassa neljä noin 30 sentin korkuista yläpohjan tuuletusventtiiliä ja joukko muita nykyaikaisen talotekniikan edellyttämiä läpivientejä. Kadunpuoleisella sivulla on yksi ”ylimääräinen” ikkuna. Käynti kellariin on siirretty päädystä pihanpuolen pitkälle sivulle.

Käytännössä rakennusvalvonta on sittenkin tulkinnut asemakaavan määräyksiä joustavasti. Ja lopputulos on erittäin onnistunut. Uusi Kangastie 14 sopii täydellisesti vanhojen ruotsalaistalojen rivistöön.

No, se seinästä törröttävä tuloilman putki osuu ehkä ensimmäisenä silmään. Mutta sen paikan sanelee käytäntö. Ilmanvaihtokone on kellarissa kadun puolella. Tätäkään pientä kauneusvirhettä ei olisi, jos kaupungin rakennusvalvonta olisi sallinut rakennuttajien toivoman painovoimaisen ilmanvaihdon.