Kun asiakas meni 1800-luvun lopulla apteekkiin, hän astui offisiiniin, jonka seiniä kiersivät tummasta puusta tehdyt, lattiasta kattoon ulottuvat hyllyt. Niissä oli sotilaallisessa järjestyksessä oranssinruskeita lasipulloja ja fajanssi- ja posliinipurnukoita.
Joka purnukassa oli yhtenäinen etiketti, joka kertoi latinaksi, mitä se sisältää. Näistä aineksista apteekkarit sekoittivat asiakkaidensa lääkkeet.
Purkit järjestettiin offisiinissa tarkkaan, koska viranomaiset olivat antaneet ohjeet, joiden noudattamista apteekkitarkastajat virkaintoisesti valvoivat. Odotushuoneen lisäksi apteekkiin kuului herbahuone eli yrttikamari, dekoktorio ja laboratorio, joissa apteekkarit valmistelivat lääkkeiden raaka-aineita ja rohdoksia.
Apteekkipullot kuuluivat jo ensimmäisten suomalaisten lasiruukkien ja -tehtaiden valikoimiin 1700-luvulla, mutta alkuun lääkeastioiden muodot ja värit vaihtelivat. Tyypillisiä olivat sylinteripullot, tipan muotoiset ”kyynelpullot” ja voidepurkit. Asiakkaita varten puhallettiin pieniä pakkauksia.
Alkuun lääkelasi oli ruskean sijaan vihreää tai kirkasta. Koska apteekkilasi on käyttötavaraa, esineiden muodot olivat yksinkertaiset, miltei modernit. Kun lasiteollisuus kehittyi, alettiin apteekkilasia suupuhaltaa muotteihin ja muodot vakiintuivat. Automaattivalmistus yleistyi vasta 1920-luvulta lähtien.
Nykyisin apteekkipullot ovat suosittuja keräily- ja koriste-esineitä.
