Mökkeilen Varsinais-Suomessa, jossa kevät alkaa yleensä joutuisasti ja uusi mökkikausi pääsee vauhtiin aurinkoisissa merkeissä maaliskuun puolella. Joinakin vuosina kevät edistyy niin hitaasti, että vesiputket uhkaavat jäätyä vielä toukokuussa ja mökkikausi starttaa muutenkin takkuisasti.

Mutta vastoinkäymiset ovat pieniä sen riemun rinnalla, että perjantaina voi jättää kaupungin taakseen ja pääsee puuhastelemaan sitä, mihin arkena ei saa mahdollisuutta. Tulee hyvä mieli, kun naapuri saapuu tervehtimään ja toteaa, että muuttolinnut ovat taas saapuneet.

Samat alkuaskareet toistuvat joka kevät. On huussin tyhjennystä, hämähäkinseittien ja hiirenpapanoiden siivoamista, saunan kuuraamista ja ensilöylyjen odottelua sekä kiireetöntä sunnuntaikahvien nauttimista. Ihan suu napsaa, kun tietää, että pitkästä aikaa pääsee maistamaan Auran palvituotteen rasvatonta savukinkkua, jota laitan Auranmaan leivän Hurmurille.

Vähiten pidän talven aiheuttamien – yleensä väistämättömien – tuhojen tarkastelusta. On aina yhtä ikävä todeta, että ikkunanpielet tosiaan kaipaavat uutta maalia, muuriin on ilmestynyt outo halkeama tai että perennepenkistä ei näytä nousevan yhtään mitään. (Yleensä jotain nousee, kun malttaa odottaa.)

Olen toistellut näitä samoja kuvioita kaudesta toiseen, eikä hetkeäkään ole tuntunut siltä, että nyt saa riittää. Olinkin innoissani, kun siskoni paljasti, että hän oli hankkinut itselleen vastaavanlaisen piilopirtin kotikaupunkinsa Tampereen suunnalta. Nyt sisko puhelee niin tonttinsa lukuisista mustaherukkapensaista, terassin rakentamisesta pikkuisen lammen rannalle kuin edessä olevasta kattoremontista. Tunnistan hänessä saman kiihkeän malttamattomuuden kuin itsessäni.

Kunpa jo pääsisi tositoimiin ja tekemään kaikkea, mistä saa hyvän mielen.