"Viehätys kukkiin on siirtynyt verenperintönä. Isovanhemmillani oli puutarha ja vanhemmillani kukkakauppa. Olin ehkä 9-vuotias, kun kotonamme pidettiin sidontakurssi työntekijöille. Sain tehdä oman kimpun, ja kurssin opettaja kehui sitä. Siitä jäi hyvä mielikuva tästä työstä. Myöhemmin ajattelin, että en halua tehdä samaa kuin vanhempani ja hain oikeustieteelliseen. Onneksi en päässyt.

Minusta on ihanaa, että kukka sopii joka tilanteeseen. Kukkahan on tavallaan vaatimaton juttu. Niitä voi antaa aina. Samalla ne ovat kuitenkin täynnä merkityksiä: kiitos, olet kiva, tässä piristystä. Vanha sanonta ’sano se kukkasin’ on osuva. Mieleen on jäänyt, kun ystävänpäivän alla mies tuli duunarin keltaisissa vaatteissa liikkeeseen ujostellen. Hän oli kuullut radiosta, että on rakkauden viikko. Voisihan sitä joskus viedä kotiin kukkiakin, hän sanoi.

Innostun uusista lajikkeista ja sitomisen haastavuudesta. Kimppu on oikeastaan abstrakti asia. Sekä asiakkaalla että sitojalla on oma mielikuvansa lopputuloksesta. Parasta on, kun tavoitan tekemälläni kimpulla asiakkaan haluaman tunnetilan. Joskus tänne on rynnännyt morsian toisesta kukkakaupasta kimppu kädessään. En halunnut tällaista, voitteko tehdä toisenlaisen.

Kotonani on aina leikkokukkia. Siivoamiseni on usein sitä, että raivaan pöydän, laitan sille maljakon ja ihastelen. Esimerkiksi leinikki on niin kaunis, että sitä voisi vain tuijottaa. Lempikukkani vaihtelee sesongin mukaan. Nyt tykkään helmililjoista, valkoisista iiriksistä ja leinikeistä.

Itsensä ilahduttaminen kukilla on kasvussa, mutta yleensä asiakkaat vievät niitä tuliaisiksi. Varsinkin hautajaiskulttuuriin kukat kuuluvat Suomessa vahvasti. Sadan euron surulaite on ihan yleinen, mutta kuinka moni saa eläessään sadan euron kimpun?"