Kotivinkki

Elina Airikkala kutoi vanhusten kanssa terapeuttisia syliryijyjä: ”Kutominen yhdessä hoitaa mieltä”

Elina Airikkala kutoi vanhusten kanssa terapeuttisia syliryijyjä: ”Kutominen yhdessä hoitaa mieltä”
Kankaan kutominen auttoi kutoja-artesaani Elina Airikkalaa eron jälkeen. Myöhemmin hän alkoi kutoa vanhusten kanssa syliryijyjä ja näki uudelleen, millainen voima käsillä tekemisellä on.
Julkaistu: 7.10.2022

Muistisairaan vanhuksen sormet kiertävät vihreää villalankaa kerälle. Ensimmäinen kerä kasvaa verkkaisesti tunnustellen, seuraava määrätietoisesti pyörittäen. Lihasmuistista on löytynyt lapsena opittu kerimisen taito.

Helsinkiläisen Roihuvuoren seniorikeskuksen aulassa istui keväällä säännöllisesti joukko vanhuksia villalankojen äärellä: joku piteli vyyhtiä, toinen keri lankaa, kolmas leikkasi ryijyn nukkia.

Vieressä kutoja-artesaani, taiteen maisteri Elina Airikkala istui kangaspuiden äärellä ja kutoi. Kevään aikana syntyi kymmenen pientä yhteisöllistä taideteosta, Metsänpeitto-nimeä kantavaa syliryijyä.

Ohjaajana seniorikeskuksessa työskennelleen Elinan tehtävänä oli keksiä erilaisia tekstiilitaiteeseen liittyviä terapeuttisia projekteja vanhuksille.

– Kangaspuiden tasainen, tuttu kalke rauhoittaa. Se nostaa monelle mieleen muistoja lapsuudesta ja siitä, kuinka he ovat olleet äidin apuna kutomassa. Villalankojen tunnustelu rauhoittaa muistisairauksiin usein liittyviä levottomia käsiä, Elina kertoo.

Yhdessä tekeminen ja jutustelu ovat myös monelle kaivattuja piristyshetkiä päivään.

Elina on yli kolmekymmenvuotisen uransa aikana suunnitellut kankaita kotimaisille tuotemerkeille ja kansainvälisille muotitaloille, mutta hankkinut toisaalta osan elannostaan sosiaalialalla. Kudontaprojekti vanhustentalossa nivoo yhteen hänen kokemuksensa molemmilta aloilta.

Vihreäsävyiset syliryijyt syntyivät seniorikeskukseen lahjoitetuista villalangoista. Inspiraatiota Metsänpeitto -nimen saaneisiin ryijyihin haettiin suuresta, metsämaata esittävästä valokuvasta. ”Jokainen ryijy on kuin sammalmätäs”, Elina sanoo.

Kudonta on paljon muuta kuin räsymatot

– Kudottu kangas, sen rakenne ja sidokset ovat kiinnostavinta, mitä on, Elina sanoo.

Hän on kouluttautunut ensin kutoja-artesaaniksi ja valmistunut myöhemmin taiteen maisteriksi Taide­teollisesta korkeakoulusta.

Kun Elina artesaanikoulutuksessa oppi ymmärtämään kudotun kankaan rakenteen, siitä tuli hänelle intohimo, joka on kulkenut mukana koko aikuisiän.

Ensisilmäyksellä kudonta voi näyttää yksinkertaiselta: kangaspuissa lanka joko nousee tai laskee.

– Mutta kun tajuaa, mitä kaikkia vaihtoehtoja eri sidosten yhdistämisestä syntyy, se on aivan oma maail­mansa. Voin tehdä ikivanhalla perustekniikalla kankaita, joita kukaan ei ole vielä koskaan maapallolla tehnyt. Kun siihen lisää vielä eri materiaalit, tiheydet ja värit, niin erilaisia kankaita voi tehdä loputtomasti. Kudonta on minun instrumenttini, Elina sanoo.

Myös kudonnan laaja-alaisuus kiehtoo Elinaa, vaikka usein siitä tuleekin mieleen vain räsymatot.

– Jos ajatellaan vaikka venetsialaista jacquard-kangasta tai silkkisamettia, nekin ovat kudottuja.

Uransa alkuvaiheilla Elina asui viisitoista vuotta Italiassa miehensä ja lastensa kanssa ja suunnitteli kankaita suurille muotitaloille, kuten Alberta Ferretille, Celinelle, Dolce&Gabbanalle ja Ferragamolle. Työ ei silti tuonut hänelle täyttä elantoa.

– Alalla tuotantoketju on pitkä, ja alkupäässä ketjua olevien palkkiot ovat usein pieniä, hän toteaa.

”Liittoni oli vaikea, ja kudonta oli elintärkeää itselleni.”

Suunnittelijan työn ohessa hän teki muita töitä, muun muassa veti kankaankudonnan koulutuksia.

Italian-vuosien jälkeen perhe muutti Suomeen 2000-luvun alussa. Elina teki opettajansijaisuuksia, mutta kun hän muutamaa vuotta myöhemmin erosi miehestään ja jäi lastensa yksinhuoltajaksi, tulojen epäsäännöllisyys alkoi ahdistaa. Hän kouluttautui sosiaali- ja terveysalalle tekstinkäsittelijäksi ja työskenteli kehitysvammalääkäreiden toimistosihteerinä yli kymmenen vuoden ajan.

Kankaankudonta pysyi Elinan elämässä koko ajan.

– Sillä on ollut erittäin suuri merkitys elämässäni. Liittoni oli vaikea, ja kudonta oli elintärkeää itselleni.

Kankaankudonta on Elina Airikkalan into­himo, joka on kulkenut mukana koko aikuiselämän ajan. Se on Elinan mielestä myös insinöörimäistä toimintaa. ”Kangas on lähtökohtaisesti rakennettava niin, että se pysyy kasassa.”

Kudonnan terapeuttisuus on ikivanhaa tietoa

Joku hakee kehitysvammaisten toimintakeskukseen tekstiilitaiteilijaa opettamaan taidetta kehitysvammaisille! Tätä on pakko hakea! Elina ajatteli, kun hän kahdeksan vuotta sitten näki ilmoituksen työpaikasta kehitysvammaisten toimintakeskus Kaari­sillassa Villähteellä. Hän sai pestin.

– Se laittoi minut miettimään, mitä tekstiilitaide oikeastaan on. Miten opetan taidetta ryhmälle, jossa on erikuntoisia ihmisiä ja osan taidot ovat heikot.

Hän alkoi ideoida yhteisöllisiä taide­teok­sia. Syntyi muun muassa projekti Jälkiä lumella, jossa Elina antoi jokaiselle osallistujalle palan kutomaansa kangasta ja mustaa tai valkoista lankaa. Sen jälkeen jokainen sai kirjoa palasensa mielensä mukaan.

– Lopuksi yhdistin palat, ja siitä tuli hirveän hieno. Se oli nimenomaan yhteistyön tulos. Jokaisen pistoissa näkyi persoonallinen kädenjälki.

Vuoden pesti Kaarisillassa kylvi Elinan mieleen ensimmäisen ajatuksen yhteisöllisen taiteen hyödyntämisestä erilaisissa sote-ympäristöissä.

”Se on ihanaa meille terveille, se on ihanaa stressaantuneille tai jollain lailla vammautuneille.”

Viime syksynä hänet palkattiin kahdeksaksi kuukaudeksi Roihuvuoren seniorikeskukseen.

– Seniorikeskuksen kellarissa oli kahdet kangaspuut. Kokosin ne aulaan ja ryhdyin miettimään, minkälaista terapeuttista toimintaa voisin järjestää.

Toistuvat liikkeet ja rytmisyys tekevät kudonnasta jo sinällään terapeuttista, Elina sanoo. Loimilangat nousevat ylös tai laskevat alas, sukkula kulkee oikealta vasemmalle.

– Kankaankudonnan terapeuttisuus on ikivanha tieto. Se on ihanaa meille terveille, se on ihanaa stressaantuneille tai jollain lailla vammautuneille. Jos tuotteet vielä suunnitellaan ammattimaisesti, on lopputulos aivan joka suhteessa voitto, Elina sanoo.

Mutta kudonnassa vain yksi henkilö istuu kangaspuiden äärellä, ja osa vanhuksista oli niin huono­kuntoisia, etteivät he olisi pystyneet työhön yksin.

– Mietin, miten saisin luotua toimintaa, johon voisi hyvin pienellä osaamisella osallistua. Keksin, että ryijyssähän on paljon oheistekemistä: voi keriä lankaa, pidellä vyyhtiä, leikata nukkaa ja lajitella niitä.

Syliryijy lämmittää jalkoja, kun Katri Lihavainen kerii lankaa. Yhteisöllinen taideprojekti ei hyödytä vain osallistujia, vaan myös hoitajia ja omaisia, jos taidehetkiin osallistuminen parantaa vanhuksen hyvinvointia.

Elina halusi, että yhteiset tuotokset myös päätyisivät käyttöön, ei vain koristeeksi. Niin hän keksi ajatuksen syliryijystä – pienestä, sylissä pidettävästä peitosta, joka lämmittää pyörätuolissa istuvien jalkoja.

– Samalla kädet saavat siliteltävää. Vähän kuin kissa olisi hypännyt syliin rapsutettavaksi.

Valmista mallipiirrosta ryijyihin ei ollut. Elina kiinnitti kangaspuiden ylle valokuvan metsämaasta. Siitä haettiin yhdessä inspiraatiota, ja vanhukset saivat valita, mitä värejä ryijyyn laitettiin. Hidas tekeminen mahdollisti samalla jutustelun.

– Mietimme, milloin kukin on viimeksi ollut metsässä ja minkälaisia muistoja metsään liittyy.

Erään osallistujan mieleen oli noussut muisto siitä, kuinka hän oli lapsena asunut perheensä kanssa itärajan tuntumassa. Hän oli lähtenyt yksin metsään poimimaan mustikoita ja ylittänyt vahingossa rajan päätyen Neuvostoliiton puolelle. Kun perhe oli huomannut tytön kadonneen, he olivat lähettäneet koiransa etsimään. Lopulta tyttö ja koira palasivat kotiin.

– Ajattelen, että vanheneminen on riisuutumista erilaisista asioista. Lopulta jäljelle jäävät vain perustarpeet ja aito kontakti lähimmäiseen, Elina sanoo.

Syliryijyä voi käyttää monin tavoin. Kun sitä pitää nukka itseään vasten, syntyy syliin pieni taso, jolla pysyy hetken vaikka pikku­leipä­lautanen. ”Jos taas nukka on päälläpäin, syliryijy on kuin juhla-asu. Samalla kädet saavat nukkapinnasta siliteltävää”, Elina Airikkala sanoo.

Kudonta sai nousemaan ylös vuoteesta

Vanhusten innostus oli Elinasta palkitsevaa

– Monet, jotka aiemmin olivat tehneet käsitöitä, syttyivät: ihania lankoja, ihania värejä! Kudonnan ympärille kehkeytyi niin monia asioita: värit, materiaali, metsä, muistot, juttelu ja näyttävä lopputulos.

Eräs vanhus ei hoitajien mukaan juuri halunnut nousta vuoteestaan. Mutta kun hän kuuli, että olisi taas mahdollisuus lähteä Elinan kanssa kutomaan, hän suorastaan pinkaisi ylös vuoteestaan.

– Hän oli työskennellyt kutojana, ja näin hänen eleistään ja katseestaan, kuinka hän eli mukana.

”Yhdessä tekeminen on jo arvo sinänsä. Se voi myös ennaltaehkäistä syrjäytymistä ja masennusta.”

Yhdessä tehdyllä taiteella voisi olla erilaisissa laitoksissa monenlaista arvoa, Elina sanoo. Parhaimmillaan yhteisölliseen taideprojektiin osallistuminen voi olla ihmiselle syy nousta sängystä – olipa kyse sitten vanhuksista, kehitysvammaisista, mielenterveyskuntoutujista tai vaikkapa maahanmuuttajista.

– Se, että tehdään yhdessä jotakin, jonka lopputulos on mahtava, on jo arvo sinänsä. Se voi myös ennaltaehkäistä syrjäytymistä ja masennusta.

Elinan mielestä taiteilijoita voisi palkata laitoksiin rohkeammin. Kyse ei ole vain tekstiilitaiteesta, vaan yhtä lailla vaikkapa musiikista tai kuvataiteesta.

– Taidekoulutusta on maassamme paljon, ja meillä on myös paljon työttömiä taiteilijoita. Nämä tekemäni projektit ovat hyviä esimerkkejä, mutta samalla vain pintaraapaisu siitä, miten voisimme yhdistää taiteilijoiden taidot arkeen.

Elina itse haluaisi suunnitella kankaita teollisuudelle kiinnostavista materiaaleista, kuten hampusta, kierrätyskuidusta, puu- tai banaanikuidusta.

– Innovatiivisista luonnonkuiduista tehtyjä lankoja on lukemattomia. Haluaisin tutkia materiaalien käyttäytymistä sidoksissa ja jälkikäsittelyissä. Se olisi loppumaton aarreaitta.

MAINOS - SISÄLTÖ JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN
Tee jouluiset pompom-koristeet itse! Tilaa tarvikepaketti Meillä kotona -kaupoista
SISÄLTÖ JATKUU
Kommentoi »