Ilmastokriisi kiihtyy. Miksi jokainen meistä ei jo tee arjessaan omaa osaansa sen pysäyttämiseksi?

– Suurten henkilökohtaisten uhrausten tekeminen ei sovi lajimme keskimääräiseen biolo­giaan, vaan osaamme olla aika itsekkäitä, sanoo Maria Katajavuori.

Katajavuori on ekologian tohtori ja luonnonsuojelubiologiaan erikoistunut ympäristöaktiivi. Hänen keväällä 2022 ilmestynyt kirjansa Valas lasimaljassa – Miten vangitsemme itsemme ympäristö­tuhon ansaan pohtii, miksi ilmastokriisi etenee, vaikka tiedämme siitä koko ajan enemmän.

– Olimme miten huolissamme ympäristöstä tahansa, emme yleensä lähde ekoiluun, jos se on hyvin aikaa vievää, kallista tai epämukavaa.

Ja usein se on. Vaikkapa ekologinen ruoka on monesti tavallista kalliimpaa, ja ekosähköön vaihtaminen tuntuu hankalalta. On kätevämpää hurauttaa autolla jättimyymälään kuin kiertää kirpputoreja.

Sen sijaan, että oletettaisiin yksilöiden tekevän epärealistisen itsekkäitä ilmastotekoja, pitäisi yhteiskuntarakenteita ja verotusjärjestelmää muuttaa niin, että ne kannustaisivat ekologisiin tekoihin, Katajavuori sanoo.

Hänen arjessaan ekoteot ovat läsnä. Kun Katajavuori esimerkiksi matkustaa kotikaupungistaan Norjan Trondheimista Suomeen, hän ei tee sitä lentäen. Liki kaiken ruokansa hän dyykkaa.

Katajavuori on huomannut, että vaikka ihmisillä on taipumus itsekkyyteen, meillä on myös taipumusta hyviin tekoihin. Hän listaa nyt keinot, miten tehdä kestävämpiä valintoja arjessa.

Katajavuori on liikkunut luonnossa pikkulapsesta asti.

– Ympäristö ei ole koskaan ollut minulle abstrak­ti ja kaukainen asia. Olen aina kokenut biosfäärin kodikseni.

Katajavuori kertoo, että ihminen saattaa aktivoitua luonnon puolustamisessa, jos hän tuntee jonkin asian siinä läheiseksi.

– Ihmisellä on biologinen taipumus muodostaa tunnesiteitä luontoelementteihin, jotka kokee fyysisesti tai henkisesti läheisiksi. Sellainen voi olla vaikkapa oman pihan iso pihakoivu tai rakas puisto lähellä kotia. Mitä lähempänä jokin ympäristöongelma on, sitä innokkaampia olemme ratkaisemaan sen.

Katajavuori kertoo saavansa ekoteoistaan myös hyvän mielen.

– Ne ovat jonkinlainen synninpäästö: ilmasto ei pelastu vain omien tekojeni kautta, mutta ainakin voin sanoa itselleni, että yritin. Tuntuisi moraalisesti väärältä turmella tätä elonkehää, jonka kanssa ajattelen olevani yhtä.

Ei hyvää päivää, miten voi kilokaupalla lampaanpotkaa mennä pääsiäisen jälkeen roskikseen, Katajavuori mietti. Hän oli muuttanut Trondheimiin ja päättänyt lähteä katsomaan, kuinka paljon syömäkelpoista ruokaa kauppojen roskalaatikoista löytyisi.

– Ensimmäiset dyykkauskerrat olivat järkytys. Oli sokki nähdä, miten paljon hyvää ruokaa heitetään pois, Katajavuori sanoo.

Nykyään Katajavuori dyykkaa lähes kaiken ruokansa. Käytännössä kaikkea sitä, mitä kauppojen hyllyillä on, voi löytää niiden roskiksista. Monesti vihanneksissa on vain pieniä kolhuja tai pakkauksissa naarmuja.

Kun kaupan takapihalta osaa avata oikean roskiksen, pois heitetyt ruoat saattavat olla siellä siistissä nipussa odottamassa.

– Dyykkaaminen ei ole haisevassa biojätteessä kahlaamista, mikä usein on ihmisten ensimmäinen mielikuva siitä.

Eikä kauppojen pois heittämän ruoan syöminen tarkoita sitä, että söisi vanhentunutta ruokaa. Katajavuori muistuttaa, että parasta ennen -päiväys todellakin tarkoittaa parasta ennen, ei huonoa jälkeen.

Hän toteaa, että kaikkien arjessa ei ole realistista lähteä dyykkaamaan eikä se sovi kaikkien imagoon. Myönteinen asenne dyykkaamista kohtaan olisi kuitenkin iso apu, jotta siitä uskallettaisiin puhua enemmän ja sitä lähdettäisiin kokeilemaan.

– Toivon, että dyykkaamisesta voitaisiin keskustella avoimesti, eikä se menisi vain siihen, että kauppojen roskikset lukitaan ja teeskenneltäisiin, että hävikkiruokaa ei olisi olemassakaan.

Katajavuori on tehnyt elämänsä aikana yhden lomalennon. Tutkijana hänen täytyy joskus lentää työn puolesta, mutta hän yrittää pitää lentämisen kohtuuden rajoissa – ja olla soimaamatta siitä itseään liikaa.

Moni miettii lentämisen lopettamista tai vähentämistä. Mutta kun maitse liikkuminen on niin kovin hidasta, ja kaikki muutkin lentävät!

On osa ihmisen biologiaa, että vertaamme itseämme toisiin ja vakiintuneisiin standardeihin, Katajavuori sanoo. Miksi juuri itse pitäisi tehdä uhrauksia ja tuhlata aikaa ekoiluun, jos muutkaan eivät niin tee?

– Tapojen muuttaminen on ihmiselle hirveän hankalaa. On osa biologiaamme, että omaksutuista rutiineista on vaikea päästä eroon.

Kun Katajavuori ensimmäistä kertaa tutki, miten Trondheimista pääsee Suomeen lentämättä, homma tuntui vaivalloiselta. Joutui selvittämään Norjan ja Ruotsin juna­yhtiöt, liput ja vaihdot, ja vielä lautan Itämeren yli. Matkaan menisi pari päivää.

Mutta junassa istuessa ehtii aina tehdä töitä tai lukea, Katajavuori toteaa. Reissun voi ajoittaa niin, että yöt kuluvat junassa tai lautalla.

Rutiinien muuttamisessa alkukynnys on usein hirvein. Kun siitä pääsee yli, voivat asiat sujua helpommin.

– Jos kerran viitsii nähdä vaivan, selvittää junayhteydet ja pääsee maita pitkin liikkumisen maailmaan, siitä voi pikku hiljaa tulla helppoa ja itsestään selvää.

On erilaisia kikkoja, joilla ekoteot voi tehdä itselleen helpommaksi, Katajavuori toteaa.

Jos tuntuu siltä, että ei ole tarpeeksi motivaatiota ekoiluun, voi miettiä pientä biologista itsensä manipulointia: motivaatiota voi kaivaa omien psykologisten taipumuksien perusteella.

– Jos esimerkiksi sosiaalinen maine on tärkeä asia, ekoiluun voi kannustaa se, että laittaa someen kuvan kasvisruoasta tai kisaa kavereiden kanssa siitä, kuka pyöräilee eniten työmatkoja.

Jos laiskuus estää ekoteot, voi taipumuksen yrittää kääntää eduksi. Laiska voi vaikka haalia kaupasta hävikkiuhan alla olevaa ruokaa ja kokata siitä aterioita pakastimeen – silloin ei tarvitse jatkuvasti ravata kaupassa ja häärätä keittiössä.

Joillekin toimii paremmin rahan ajattelu.

– Jos ekoilu sinällään ei kiinnostaa, kannattaa ajatella kukkaroa. Esimerkiksi pian vanhenevien ruokien ostaminen tai kirppu­torien suosiminen tulee sekä halvemmaksi että on hyväksi ympäristölle.

Vaikka ihminen on itsekäs laji, Katajavuorella on meistä myös toivoa herättävää sanottavaa.

Ihmiset ovat eläneet suurimman osan historiastaan pienissä metsästäjä-keräilijäryhmissä. Niissä hyvillä teoilla pystyi ikään kuin ostamaan sosiaalista mainetta ja parantamaan selviytymismahdollisuuksiaan.

Koska luonnonvalinta aikoinaan suosi reilua käyttäytymistä, aivomme tuottavat yhä mielihyvää aikaan saavia välittäjäaineita, kun teemme hyviä tekoja. Luultavasti kukaan ei tietoisesti mieti tätä evolutiivista lähtökohtaa, kun kompostoi banaaninkuoret tai valitsee julkisen liikenteen, mutta taustalla se vaikuttaa.

– Olemme laji, joka saa mielihyvää hyvän tekemisestä.