Tuttavaperhe tykästyi aikoinaan pieneen kreikkalaiskylään niin, että he matkustivat sinne lomalle joka kesä yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Heitä osattiin jo odottaa. Perillä perheen isä soitteli mandoliinia paikallisten kylänmiesten kanssa, joihin hän oli aiemmilla reissuilla tutustunut. Äiti ja lapset viihtyivät myös, ja kaikille löytyi mieleistä tekemistä. Kaupat olivat tuttuja, reitit olivat tuttuja, maisema oli tuttu ja varmaan äänet ja tuoksutkin alkoivat olla tuttuja. Sinne oli helppo ja mukava palata.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän heitä. Mökkeilyssä on jotain ihan samaa: oma, rakas paikka on se, jossa vuosi toisensa perään haluan viettää aikaa.

Haluan nähdä, miten asiat sekä pysyvät että muuttuvat: puut kasvavat, uuteen kirjosiepon pönttöön tulee asukas. Haluan kokea äänet ja tuoksut, jotka ovat ihan muuta kuin kotona. Haluan tietää etsimättä, mistä vispilä, harava ja pallogrilli löytyvät. Vaikka jokin voi muuttua, enimmäkseen haluan aina samaa, korkeintaan pienin uusin nyanssein.

Viime kesän ravisuttavin uutuus olivat rantasaunan uudenväriset pesuvadit. Rohkenisinkohan vaihtaa olohuoneen kaitaliinan ensi kesänä violetiksi?

Jotain erityisen lämmittävää on hetkissä, jotka toistuvat entisen kaltaisina. Siksi pidän mielelläni kiinni tutuista rutiineista. Rakastan sitä, että mökkimatkan varrelta ostetaan aina samaa makkaraa. Kaikki on jotenkin ihmeellisellä tavalla järjestyksessä, kun sitä paistetaan illalla takassa.

Onkohan se näinä monella tavalla masentavina maailmanaikoina oikein erityisen tarpeen?

Joulu lähestyy, ja samalla lähestyy jälleen mahtava mahdollisuus tutun joulutunnelman toistumiseen. Mennään taas metsään etsimään joulukuusta, ripustetaan taas kuusenoksille ikivanhat joulukoristeet ja ihaillaan taas niistä samoista vanhoista kynttilänjaloista loistavaa kynttilänvaloa. Tehdään loppuikämme aina tätä samaa.