Kotivinkki

Anu antoi kodin sukulaistytölleen – ”Olen varaäiti, kun Pepin oma äiti on taivaassa”


Anu Mäkinen, 50, antoi kodin sukulaislapselleen, jonka äiti kuoli yllättäen. Yhteisen arjen myötä Anu oppi rakastamaan Peppiä kuin omia lapsiaan.
Kuvat Pia Inberg

"Sukulaislapseni Peppi muutti meille marraskuun ensimmäisenä maanantaina puolitoista vuotta sitten. Haimme hänet autolla sijaisperheestä, jossa hän oli asunut kolme kuukautta.

Muuttokuorma ei ollut suuri. Viisivuotiaalla tytöllä oli mukanaan kaksi muovikassillista vaatteita. Sosiaalityöntekijät pakkasivat ne mukaan kiireessä silloin, kun hänen oli lähdettävä kodistaan.

Tunnelma autossa oli rauhallinen. En muista, että minua olisi jännittänyt. Ajattelin vain, että no nyt se sitten tapahtuu.

Oikeasti olen Pepille isotäti, mutta sinä päivänä minusta tuli hänelle äiti. Sisareni, veljeni ja koko muu lähisuku olivat sitä mieltä, että tämä on paras ratkaisu.

Peppi juoksi ensimmäisenä katsomaan uusia tavaroitaan. Olimme sisustaneet hänelle huoneen yläkertaan meidän makuuhuoneemme viereen. Hänellä oli siellä uusi sänky, vaaleanpunaiset verhot ja pieni pöytä ja tuoli, jotka olimme tuoneet hänen vanhasta kodistaan.

Seinälle olin ripustanut suuren kuvan Pepin äidistä. Ennen kuvan ottamista hän kertoi minulle olevansa raskaana. Peppi on kuvassa äitinsä vatsassa.

Olohuoneen ikkunalaudalle ostin pienen, keraamisen enkelin. Sanoin Pepille, että se muistuttaa meitä hänen äidistään. Ensimmäisinä viikkoina hän kävi usein ikkunan edessä hypistelemässä sitä.

Tieto Pepin äidin kuolemasta tuli meille kesken kattoremontin. Se oli suuri järkytys. Surun lisäksi tuli heti hirveä hätä siitä, mitä Pepille tapahtuu.

Meillä oli normaali, läheinen sukulaissuhde. Asuimme eri paikkakunnilla, mutta olin yhteydessä Pepin äidin kanssa säännöllisesti. Juhlapyhät ja synttärit vietimme usein yhdessä. Keskimmäinen kolmesta lapsestani on Pepin kummitäti.

Pepin äiti oli yksinhuoltaja, joten hänen menehdyttyään Peppi vietiin kiireellisesti sijaisperheeseen. Biologinen isä on mukana Pepin elämässä, mutta hän ei pystynyt huolehtimaan lapsesta.

Me lähiomaiset emme halunneet, että Peppi joutuu kasvamaan vieraassa perheessä. Pepin äiti oli ollut lapsena vuosia pienryhmäkodissa, eivätkä kokemuksemme olleet hyviä. Meille oli tärkeää, että Peppi saa olla sukulaistensa luona.

Kaksi viikkoa äidin kuoleman jälkeen sosiaalityöntekijät järjestivät läheisverkostotapaamisen. Vielä siinä vaiheessa en harkinnut vakavasti Pepin huoltajaksi ryhtymistä. Ajattelin, etten ole ensisijainen vaihtoehto.

Tapaamisessa kävi ilmi, ettei vaihtoehtoja oikeastaan ollut. Kellään muulla ei ollut mahdollisuutta tai voimavaroja ottaa pientä lasta luokseen. Siinä vaiheessa minulle oli päivänselvää, että meidän on otettava Peppi.

En ajatellut, että olemme ensisijainen vaihtoehto, mutta muut eivät voineet ottaa lasta.

Ennen päätöksen tekemistä istutin mieheni sohvalle. Sanoin, että jos sinulla on pienikin epäilys, niin sitten emme lähde tähän. En halua koskaan kuulla, että hän on minun sukulaisteni lapsi. Jos suostumme tähän, hänestä tulee meidän lapsemme.

Totta kai minua pelotti. Olin silloin 49-vuotias ja nuorinkin lapsistamme oli miltei aikuinen. Olimme jo saavuttaneet puolisoni kanssa elämässä sen vaiheen, että kaikki oli hirveän helppoa. Pystyimme lähtemään lenkille, matkoille tai illanviettoon ilman, että tarvitsi miettiä lapsenvahtia.

Kätilönä kuitenkin tiedän, että monet äidit saavat ensimmäisen lapsensa vasta nelikymppisenä, joten siinä mielessä en ollut liian vanha.

Se ei oikeastaan epäilyttänyt, ettenkö pärjäisi lapsen kanssa. Minulla on kolme luonteeltaan täysin erilaista lasta, mutta olen pärjännyt heidän kaikkien kanssaan. Heistä on kasvanut täyspäisiä ja kivoja aikuisia.

Tiedostan, että Pepille voi tulla taustansa takia haasteita esimerkiksi murrosiässä. Toisaalta, kun asian tiedostaa, se ei ainakaan tule yllätyksenä. Yritän tarjota hänelle tavallisen ja turvallisen kodin niin kuin omilla lapsillani on ollut.

Anu Mäkinen hoiti Pepin äitiä silloin, kun tämä oli lapsi ja myös Peppiä tämän synnyttyä. Siksi hänestä tuntui luontevalta ruveta Pepin huoltajaksi.

Valehtelisin, jos väittäisin, että rakastin Peppiä kuin omaani heti, kun hän käveli ovesta sisään. Toki hoidimme ja kohtelimme häntä tasavertaisesti, mutta syvemmän tunnesiteen muodostuminen vei aikaa.

Pari ensimmäistä kuukautta Peppi kulki kuin varjo perässäni. Jos menin toiseen huoneeseen, hän huusi ja varmisteli, että olen yhä siellä. Se oli henkisesti raastavaa, vaikka ymmärsin, mistä se johtuu. Jouduin monta kerta vakuuttamaan, että häntä ei jätetä yksin.

17-vuotiaalla kuopuksellamme ja Pepillä oli aluksi sanaharkkaa. Hän oli tottunut olemaan perheen pienin ja koki uuden perheenjäsenen uhkana asemalleen. Nyt tilanne on jo rauhoittunut.

Koen, että Peppi sopeutui perheeseen alusta asti. Arkea helpotti, että ilmoitin hänet heti päiväkotiin. Ajattelin, että säännöllinen ja tasainen arki on hänelle kaikkein parasta. Siellä hän sai myös uusia kavereita.

Peppi on luonteeltaan hirveän reipas. Hän ei itkenyt ikäväänsä, mutta äiti oli selvästi paljon hänen mielessään. Tie päiväkotiin kulki hautausmaan ohi, ja puhuimme paljon kuolemasta ja enkeleistä. Aluksi Peppi kyseli, voisiko äitikin herätä kuolleista, kun kerran Jeesuskin heräsi.

Hän pohti myös sitä, onko äiti varmasti taivaassa. Joku oli kertonut, että on olemassa myös helvetti. Tähdenlennon nähdessään Peppi sanoi toivovansa, että taivaassa olisi varmasti turvallista.

Pepin muutosta oli kulunut lähes vuosi, kun tunsin, että lapset olivat samalla viivalla sydämessäni.

Ensimmäinen yhteinen syksymme oli raskas, koska elämässäni tapahtui monta muutakin muutosta. Työpaikkani Kätilöopisto lakkautettiin. Työmatkani piteni ajallisesti, mikä stressasi minua hirveästi. Samoihin aikoihin minulle oli varattu aika kohdunpoistoon.

Leikkauksen jälkeen aloin voida huonosti, laihduin selittämättömästi ja leposykkeeni huiteli sadassa. Minulla todettiin kilpirauhasen liikatoiminta.

Lääkäri sanoi, että voimakas stressi voi laukaista sairauden. Pidän itseäni vahvana, mutta silloin pelkäsin, että tässä on yhdelle ihmiselle liikaa.

Kävin puhumassa huolistani työterveydessä ja kerran psykologin luona. Uskon silti, että eniten jaksamiseeni on vaikuttanut se, että puhun asioistani avoimesti. En ole sellainen, että panttaisin niitä sisälläni. Meillä töissäkin kaikki tietävät perhetilanteestamme.

Pepin muutosta oli kulunut lähes vuosi, kun tunsin, että nyt lapset ovat samalla viivalla myös sydämessäni. Siihen auttoi aika ja yhdessä eletty arki.

En muista, milloin Peppi kutsui minua ensimmäistä kertaa äidiksi. Aluksi hän teki sitä ainoastaan silloin, kun menin hakemaan häntä päiväkodista. Hän halusi varmasti näyttää muille lapsille, että hänelläkin on sellainen.

Selitin Pepille, että olen tavallaan sinun varaäitisi, koska oma äitisi on taivaassa. Saat itse päättää, kutsutko minua äidiksi vai Anuksi. Nykyään olen useimmiten hänelle Anu.

”Viisivuotiaaksi Peppi oli hirveän taitava ja omatoiminen. Hän osasi tehdä leipänsä ja sitoa kengännauhansa itse. Meillä hän on joutunut opettelemaan takaisin pienen tytön rooliin”, Anu Mäkinen sanoo.

En ole katunut päivääkään Pepin huoltajaksi ryhtymistä. Sitä kadun, etten ottanut paremmin asioista selvää. Omista oikeuksista taisteleminen on kuormittanut paljon enemmän kuin pieni lapsi.

Tapasin sosiaalityöntekijän ennen sijoitusta yhden kerran. Paikalla olivat myös Pepin biologinen isä ja sijaisperheen vanhemmat. En ymmärtänyt kysyä mitään tuista, vaan luotin siihen, kun sosiaalityöntekijä korosti, ettemme ole elatusvelvollisia.

Myöhemmin selvisi, että meidän kohdallamme oli päädytty jostakin syystä yksityiseen sijoitukseen.

Yksityisestä sijoituksesta on kyse silloin, kun lapsen huoltaja itse sopii lapsen kasvatuksesta esimerkiksi sukulaisen kanssa. Ihmettelen ratkaisua, koska Pepin ainoa huoltaja oli kuollut, eikä voinut olla sopimassa mistään.

Jos voisin, sanoisin Pepin äidille, että lepää rauhassa, me pidämme tyttärestäsi huolta.

Emme ole oikeutettuja sijaisperheelle normaalisti maksettaviin tukiin, tukiperheeseen tai jälkihuoltoon. Olemme valittaneet päätöksestä hallinto-oikeuteen, mutta asian käsittely on kesken.

Tällä hetkellä Kela maksaa meille lapsilisät ja isän puolesta elatusapua. Sen lisäksi Peppi saa perhe-eläkettä. Normaalisti elatusapu ja perhe-eläke kertyvät itsenäistymisvaroiksi sijoitetulle lapselle, mutta Pepin kohdalla nämä rahat menevät hänen elämiseensä.

Sosiaalityöntekijät eivät ole kertaakaan puolentoista vuoden aikana käynyt luonamme tai kysyneet, miten meillä menee. Välillä tulee sellainen olo, ettei kukaan arvosta tekemäämme työtä.

Kysyin kerran sosiaalityöntekijältä, pitääkö minun ostaa Pepin vaatteet kirpputorilta, koska hänen rahansa eivät riitä muuhun. Entä kun viemme lapsiamme elokuviin tai matkoille? Vastaus oli, että hakekaa Pepille toimeentulotukea, jos rahat eivät muuten riitä. Tuntuu hirveän epäreilulta, ettei Pepillä olisi oikeutta samanlaiseen elämään kuin muilla lapsillamme on ollut. Miten hän voi koskaan kokea olevansa osa perhettä, jos häntä kohdellaan eri tavalla?

Päätin ennen kuin ryhdyin tähän, että elämäni jatkuu, vaikka meille tulee pieni lapsi. Menoni ovat vähentyneet, mutta pidän edelleen omasta ajastani kiinni.

Kalenteriin on pitänyt taas sovittaa päiväkodin vanhempainvartit ja neuvolakäynnit, ja olen ehkä vähän väsyneempi kuin ennen. Normaalisti nukkuisin iltavuoron jälkeen pidempään, mutta nyt minun pitää herätä kahdeksalta viemään lapsi esikouluun.

Saan voimia siitä, kun näen, että hänellä on hyvä olla. Pepistä on tullut rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin mitä hän oli meille muuttaessaan.

Kuulen Pepiltä joka päivä olevani ihana, taitava ja maailman paras. Se johtuu varmaan siitä, että hän kokee minun olevan turvallinen ihminen ja haluaa, etten mene pois.

Välillä hän toteaa, että haluaisi muuttaa iskän luokse. Sitten keskustelemme, miksi se ei ole mahdollista. Isällä on mahdollisuus tavata Peppiä joka toinen viikonloppu. Papereissa hän on yksi Pepin oheishuoltajista, mutta hänellä ei ole päätösvaltaa Pepin asioihin.

Lapsi ei hierrä minun ja mieheni välejä, mutta joudumme molemmat tekemään kompromisseja omien menojemme suhteen. Kyllähän se hankaloittaa elämää, mutta toisaalta hitsaa meitä myös yhteen.

Jos Peppi ei olisi tullut perheeseemme, olisimme kohta jäämässä kahdestaan. Monet parit huomaavat silloin, ettei heillä ole enää mitään yhteistä ja eroavat. Me olemme vielä tosi pitkään kiinni lapsessa, emmekä ehdi oikeastaan muuta miettiäkään.

En ole missään vaiheessa ollut vihainen tai katkera Pepin vanhemmille siitä, että joudun kasvattamaan heidän lapsensa. Päinvastoin olen kiitollinen siitä, että olen saanut niin ihanan tytön. Ehkä Peppi on lapsistani juuri se, joka tulee katsomaan minua sitten, kun olen vanha.

Jos voisin, sanoisin Pepin äidille, että lepää rauhassa, me kyllä pidämme tyttärestäsi huolta.”

Lapsen nimi on muutettu hänen henkilöllisyytensä suojelemiseksi.

Julkaistu: 18.10.2019