”Luova, lämmin ja epävarma. Ne sanat tulevat ensimmäiseksi mieleeni, kun pohdin, millainen lapsuuteni oli. Asuimme Itä-Suomessa vanhempieni, isosiskoni ja pikku­veljeni kanssa.

Vietimme paljon aikaa isovanhempieni maatilalla. Keksimme siellä loputtomasti ihania leikkejä aitassa vanhojen vaatteiden parissa. Olin usein haave­maailmoissani ja löysin jatkuvasti itselleni tekemistä.

Ehkä menin mummolassa ollessani jollakin tavalla pääni sisälle, tietynlaiseen kuplaan. Se taisi olla pakokeinoni vaikeista ja ikävistä asioista kotonamme, jotka johtuivat isän alkoholismista.

En koskaan tiennyt, miten tuleva viikonloppu ­sujuisi. Pelko oli aina läsnä, ja sen kanssa oli pakko elää. Se oli pienelle lapselle stressaavaa ja kaoottista. Kun tällaisia tunteita aiheuttava ihminen on jatkuvasti omassa elämänpiirissä, sinne ei mahdu muuta. Pelko hallitsee kaikkea.

Muistan yhä huonon olon, fyysisen tunteen, joka minua painoi, kun tiedostin, että mukava hetki äitini ja sisarusteni kanssa saattoi loppua nopeasti. Olin koko ajan varpaillani.

Häpesin tilannettamme suuresti. Monille lapsuus­ajan ystävilleni onkin tullut jälkikäteen yllätyksenä, millaista meillä kotona oli. Alakouluikäisenä surin, miksi muilla lapsilla oli hienommat vaatteet ja heidän perheillään arvokkaammat autot kuin meillä. Äiti piti meistä hyvää huolta ja hankki siistejä vaatteita, mutta meillä ei ollut samanlaista vaurautta kuin monilla muilla.

Olin arka lapsi, jolle maailma ei ollut samalla tavalla auki kuin monille muille. Omien unelmien tavoittelu tuntui silloin hyvin kaukaiselta.

Vanhempani erosivat, kun olin 11-vuotias. Silloin minä ja siskoni aloimme oirehtia.

Emme olleet uskaltaneet kapinoida isän kuullen, ja se alkoi purkautua murrosiässä. Näytin avoimesti negatiivisia tunteitani ja hain rajojani. Olin ylivilkas ja testasin aikuisia. Äiti ja opettajat olivat kovilla, kun häiriköin luokassa.

Yritin pitää isään yhteyttä vanhempieni eron jälkeen, mutta jouduin aina pettymään. Jokainen alkoholistin lapsi tietää tunteen: kun toivoo, että ehkä tällä kertaa olisin tärkeämpi kuin alkoholi.

Nyt aikuisena tiedän, että kyse ei ole valinnasta vaan kauheasta sairaudesta. Lapsena en vielä pystynyt käsittämään sitä. Ajattelin pitkään, etten riitä omana itsenäni – enhän riittänyt edes hänelle.

Ikään kuin unohdin isän vähitellen, kun hän ei ollut läsnä päivittäisessä elämässämme. Nyt ymmärrän, että työnsin tiedostamattani hänet ja ikävät muistot pois mielestäni sen sijaan, että olisin käsitellyt niitä.

Mummo oli koko lapsuutemme suurin tuki ja turvallinen syli, ja hän kuoli vuonna 2018. Sen jälkeen sairastuin masennukseen ja työuupumukseen.

Sain keskusteluapua ja lähetteen psykoterapiaan. Minun oli äärimmäisen paha olla, ja tarvitsin ammattiapua.

Kärsin jo lapsena univaikeuksista, jotka seurasivat minulle aikuisiälle asti. Nyt ongelmat olivat pahentuneet entisestään. Kehoni oli vuosikausien ajan jatkuvassa hälytystilassa – siinä pelossa, että mitä tahansa voisi tapahtua koska tahansa. Olin koko ajan valmiina pakenemaan isää. Nukuin hyvin ja sikeästi vain mummolassa.

Terapian aikana oivalsin unettomuuteni johtuvan traumoistani. Hiljalleen nukkumiseen liittyvät ongelmani alkoivat purkautua, ja opin nukkumaan paremmin. Viime vuoden aikana olen havahtunut siihen, että nukun hyvin ja rauhallisesti. Se tuntuu mielettömän hienolta.

Sain terapeutiltani monia hyviä työkaluja. Yksi tärkeimmistä oivalluksista oli se, että en saa etsiä aina kaikkeen negatiiviseen syytä isästä – nyt aikuisena lähes kaikki on kuitenkin minun käsissäni.

On paljon helpompaa syytellä muita ihmisiä, mutta loppupeleissä jokainen on vastuussa valinnoistaan ja siitä, miten päättää suhtautua asioihin.

Terapeutti ja kirjailija Tommy Hellsten on sanonut hienosti: ”Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta”. Herkistyn tämän ajatuksen äärellä. Sen kautta olen alkanut muistaa lapsuudestani myös iloisia asioita.

Nyt aikuisena ymmärrän, että raskaiden muistojen kanssa voi elää. Olen myös huomannut, miten rakkaus korjaa.

Aviomieheni Saku ja siskoni Asta ovat olleet tärkeitä tukijoita. Usein tuntuu, että perheeni uskoo minuun enemmän kuin minä itse.

Tyttäremme Hilman syntymä puolitoista vuotta sitten mullisti minussa paljon. Yhtäkkiä en ole elämäni ainoa keskipiste. Olen oppinut epäitsekyyttä lapseni ansiosta. Tuntuu todella terveeltä nostaa katse pois omasta navasta ja keskittyä toiseen ihmiseen.

Olen saanut ihanan kodin ja perheen, joista en uskaltanut lapsena edes haaveilla. Pystyn tarjoamaan tyttärelleni lapsuuden, jollaista minulla ei ollut. Hilmalla on rakastava ja huolehtiva isä, kahden vanhemman jakamaton huomio ja onnellinen koti. Hänen ei tarvitse pelätä.

Olen kiitollinen itselleni, että lähtökohdistani huolimatta löysin sisältäni rohkeuden lähteä opiskelemaan ja toteuttamaan unelmaani. Olen nyt ammatiltani vaate­suunnittelija, ja minulla on oma yritys.

Olen rakastanut lapsesta asti vaatteita. Löysin jo pikkutyttönä lohtua piirtämisestä ja kauniista asioista. Mummoni opetti minua ompelemaan ja kaavoittamaan jo pienenä. Tein vaatteita vaikka muovipusseista, jos minulla ei ollut kangasta. Opiskelin yläasteen jälkeen ammattikoulussa pukuompelua ja sen jälkeen Lahden Muotoiluinstituutissa vaatesuunnittelijaksi.

En varmasti pärjäisi näin vaikealla ja kilpaillulla alalla ilman puolisoni tukea. Luova työni ja onnistumiset ovat eheyttäneet minua paljon. Tuntuu ihanalta, että ihmiset pitävät luomuksistani ja tilaavat minulta hääpukuja.

Jännitän yhä sosiaalisia tilanteita. Minun on vaikea olla paikoissa, joissa on paljon vieraita. Epävarmuuden hetket ovat vaikeita. Tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta vain muutaman kerrallaan.

Mieleni on herkkä ja uuvun helposti. Siksi olen halunnut rakentaa itselleni arjen olosuhteet, joissa minun on hyvä olla. Muutimme vuonna 2020 koronapandemian alettua Sakun kanssa Helsingistä maaseudulle Haminan kupeeseen. Löysimme 1900-luvun alussa rakennetun hirsitalon, josta teimme kotimme.

Täällä minulla on ateljee, jossa saan luoda rauhassa. Se on näköiseni tila, jossa minulla on tilaa levittää kankaita ja luonnoksia. Saan räjähtää luovuudestani kaikessa rauhassa peltojen ja maaseudun ympäröimänä.

Minun ja puolisoni vanhemmat sekä myös sisarukseni asuvat melko lähellä. Perheen läheisyys tuo minulle turvaa.

En ole ollut vuosikausiin tekemisissä isäni kanssa. Joskus mietin, mitä hänelle kuuluu ja onko kaikki hyvin. Olen välillä pohtinut, ottaisinko häneen yhteyttä.

En ole enää vihainen tai katkera. Tietysti menneet harmittavat, mutta en halua velloa negatiivisissa tapahtumissa. Olen antanut isälleni anteeksi.

Puhuminen puhdistaa. Juttelen läheisteni kanssa avoimesti ja puran heille tarvittaessa pahaa oloani. Olen käynyt lukemattomia keskusteluja vaikeista kokemuksistamme äitini ja siskoni kanssa. Lisäksi olen lukenut paljon lasista lapsuutta käsitteleviä kirjoja.

Jos minulla on paha olla, saunominen helpottaa ja rentouttaa. Pidän tietoisesti sometaukoja, koska olen huomannut puhelimella roikkumisen lisäävän ahdistustani ja aiheuttavan tunkkaisen tunteen. Jos puhelimestani loppuu viikonloppuna akku, en välttämättä lataa ja avaa sitä enää uudelleen. Seuraavana päivänä oloni on kevyempi.

Väsyn kokemani uupumuksen jälkeen herkemmin kuin aiemmin enkä ehkä koskaan ole yhtä energinen kuin nuorempana. Mutta nyt osaan olla lempeämpi itseäni kohtaan.

Jos joskus teen vähemmän töitä, yritän olla syyllistämättä itseäni. Tunnistan myös lähestyvän uupumuksen merkit herkästi: huonotuulisuus ja itkuisuuteni lisääntyvät ja univaikeudet palaavat.

Suhtaudun nyt kepeämmin myös kehooni ja siihen, ettei se ole raskauden jälkeen palautunut ennalleen. Minulla on hyvä olo nahoissani, ehkä olen saanut vanhemmuuden myötä itsevarmuutta.

Ulkonäkökeskeisellä alalla työskennellessäni kuuntelen usein asiakkaitani ja heidän kehokriisejään. Valta­osa asiakkaistani on hääpukuja tilaavia morsiamia, ja moni haluaa laihduttaa hääpäivään mennessä. Toivon, että studioni on hyvä ja turvallinen tila, jossa epävarmuudet saa näyttää, mutta että sovituskokemuksesta jäisi käteen hyvä fiilis.

Toipumisessani tärkeintä on ollut se, että olen hyväksynyt, että en välttämättä koskaan parane täysin. Olen aina vähän rikki.

Tämä ajatus kirkastui minulle viime vuoden lopulla, kun tein sosiaaliseen mediaan Sisäinen valo -kampanjan. Sen tarkoituksena oli tarjota vertaistukea ja normalisoida mielenterveyden haasteita.

Etsin somessa kampanjaani varten haastateltavia ja sain sata vastausta. Haastattelin heistä seitsemää, joiden tarinat ja kuvat julkaistiin Instagram-tililläni – kuten myös omani.

Olen tuntenut häpeää kokemuksistani ja halusin jakaa tarinani hälventääkseni sitä. Vanhempani sairaus ei ole taakka, joka kuuluu pienen ihmisen kannettavaksi. Olen päästänyt irti raskaiden muistojen häpeästä.

Kun haastattelin kipuiluistaan kertovia ihmisiä, ymmärsin, miten vaikeista menetyksistä ja traumoista ihminen voi selviytyä. Samalla sallin itselleni sen, että tiedän olevani särkynyt ja keskeneräinen – mutta se ei haittaa.”