Kun tulen kotiin työpäivän jälkeen, napsuttelen valot ­“oikeaan asentoon” ja vasta sitten voin rentoutua. Kun tulee pimeää, sammutan riippuvalaisimet ja napsautan jalkalampun päälle. Hetken päästä puolisoni käy sytyttämässä valaisimet päinvastaiseen asentoon. Harrastamme myös pientä verholeikkiä, jossa minä availen sälekaihtimia, hän sulkee niitä. Olohuoneen kattovalaisimen valinta sai lähes humoristisia piirteitä, kun vaihdoin valaisinta ja led-lamppuja kuin sukkia, mutta sopivia ei löytynyt. Lopulta kielsin kattovalon käytön kokonaan.

Minusta on paljastunut karmea piirre: olen valonillittäjä. Aamulla ja illalla valon tulee olla pehmeää ja lämmintä, päivällä riittää runsas luonnonvalo. Perheeni viihtyy mainiosti epäsuorassa kirkkaudessa, minä siedän sitä ainoastaan tehokkaina siivouspäivinä. Heille keltaisen tunkkainen valo on vain valoa, minulle mieliala. Ehkä he eivät siksi arvosta valaistuksen eteen tekemääni sinnikästä uurastusta, vaan ­kokevat touhuamiseni vähintäänkin hermostuttavaksi. Tai no, sanotaan suoraan, että nillitykseni vuoksi saatan olla hieman epäsuosiossa.

En usko muuttuvani. Perheenikään ei usko siihen. Ehkä jutun opetus on, että jokainen, joka ei ole törmännyt valonillittäjään, voi olla onnellinen. Ja jos törmäätte, niin vinkatkaa hänelle minusta. Voimme perustaa yhdessä Anonyymit Aallon­pituudet ­-vertaistukiryhmän. Kun valopäiden ryhmä kokoontuu, valaistus on aina(kin) täydellinen.