Kesällä kotimme muuttuu kohtauspaikaksi, jossa iso, italialaistyyppinen sukumme piipahtelee lähes päivittäin – kutsuttuna ja ei. Ovet ovat aina auki yllättäen pihaan ajaville isovanhemmille. Kahvinkeitin porisee jo, kun siskoni perhe pyöräilee kylään. Kälyni puolisoineen kurvaa kahville kesken lasten nukutusajelun. Lanko taaperoineen tulee meille kuluttamaan aikaa lasten harrastuskuskauksien välissä. Kohta pihalla on autoja ja pyöriä niin, että naapureita itkettää. Eteinen on kasvava kenkälabyrintti.

Rehellisesti sanottuna talomme on suunniteltu näitä vierailuja silmällä pitäen: ehdoton vaatimuksemme oli jättimäinen tupakeittiö. Se on kotimme sydän. Kun rakensimme taloa, vanhempamme kiusasivat meitä hyväntahtoisesti, että tuossa kerrostalokolmion kokoisessa tilassa voi järjestää latotanssit tai jääkiekkopelin. Toki meidän jengistä voisi saada oivan kansantanssiryhmän tai lätkäjoukkueen, sillä lähisuvun “ydinjoukko” tarkoittaa noin 30 henkeä. Paikalle tupsahtaa usein myös ystäviä perheineen. Meluisaan tunnelmaan osallistuvat luontevasti myös lastemme kaverit ikähaitarissa 7–18. He eivät enää meille tullessaan hätkähdä täyttä tupaa tai yllättäen eskaloituvia kahvikekkereitä.

Tiedän, että on ihmisiä, joita yllätysvieraat ahdistavat. Ymmärrän, että vierailun toivotaan olevan ennalta hallittu tapahtuma tai likaiset tiskit nolottavat. Minulle yllätys­vieraat ovat merkki siitä, että meille on helppo tulla ja kanssamme on mukava olla. Myönnän, että leipien ja kalojen ihme jää kakkoseksi, kun sulatan pakkasesta pullaa ja puolisoni siivoaa sotkut piiloon. Toisaalta olen oivaltanut, että eivät yllätysvieraat oleta, että meillä olisi putsplank-siistiä tai kaunis kattaus. Jutun juju on yhdessäolo. Sitä varten kotimme sydän on auki.